Kirjoitin aiemmin siitä, miten monin tavoin Tylypahkan oppilaiden turvallisuus on jatkuvasti uhattuna koulussa. Jatkan nyt tästä aiheesta, mutta tällä kertaa keskityn fyysisen sijaan oppilaiden psyykkiseen, emotionaaliseen ja sosiaaliseen turvallisuuteen. Koska aihe on laaja, ja kietoutunut yhteen monien muiden velhomaailmassa nähtävien ilmiöiden kanssa, tämä teksti tulee olemaan ensimmäinen sarjassa, jossa käsittelen velhojen ja noiten psyykkistä hyvinvointia Harry Potter –kirjojen eri henkilöiden näkökulmasta. Tässä tekstissä keskityn Harryyn ja hänen ystäviinsä; myöhemmin aion käsitellä ainakin Severus Kalkaroksen, Draco Malfoyn ja Tom Valedron/Voldemortin elämää.
On sanomattakin selvää, että Tylypahkassa esiintyy rajuja puutteita siinä, miten oppilaiden psyykkisestä hyvinvoinnista huolehdistaan. Koulukiusaaminen on yleistä eikä siihen puututa, minkäänlaisesta ryhmäyttämisestä ei ole puhettakaan ja tupien väliseen kilpailuun ja vihanpitoon jopa kannustetaan. Ennen kaikkea linnan seinien sisään on koottu satoja teini-ikäisiä, joita ei käytännössä valvota lainkaan oppituntien ulkopuolella, ja joilla ei koko kouluvuoden aikana ole käytettävissään ketään turvallista aikuista, jolle puhua.
Koulukiusaaminen on näkyvä, mutta ilmeisen kuoliaaksi vaiettu ongelma Tylypahkassa. Koska oppilaiden vapaa-ajan valvonta on olematonta, on epätodennäköistä, että opettajat ylipäätään tulevat tietoisiksi kiusaamistapauksista. Silloinkin kun joku opettajista sattuu paikalle kiusaamistilanteessa, ainoat puuttumisen keinot vaikuttaisivat olevan tupapisteiden vähentäminen ja jälki-istunto – ja kumpiakin rangaistuksia jaellaan epäjohdonmukaisesti ja satunnaisesti, riippuen siitä, kuka opettaja ja ketkä oppilaat ovat kyseessä. Tämä on tietenkin osa suurempaa Tylypahkan rangaistuskäytäntöihin liittyvää ongelmaa, jossa kasvatuskeskustelut on korvattu sellaisilla rangaistuksilla, joilla ei ole mitään pedagogista tarkoitusta. Erityisesti kiusaamistapauksissa olisi tärkeää, että tilanne purettaisiin keskustelulla, jossa sekä kiusaaja että kiusattu saisivat tuoda oman kokemuksensa esiin ja opettaja saisi kokonaiskäsityksen kiusaamisesta, joka useimmiten on toistuvaa.
Harryn ystävistä eniten kiusaamisen kohteeksi joutuu Neville. Paitsi, että luihuiset, eritoten Malfoy, mielellään ivaavat ja härnäävät kömpelöä ja pelokasta Neville-parkaa, joutuu hän usein myös oman tupansa silmätikuksi. Esimerkiksi Azkabanin vangissa, kun Sirius Musta pääsee Rohkelikkotorniin Nevillen hukkaaman salasanalistan avulla, Neville saa empatian sijaan osakseen vain vihaa ja torjuntaa, mikä tietenkin pahentaa hänen tilannettaan entisestään. Jopa Harry, Ron ja Hermione, jotka periaattessa kutsuvat itseään Nevillen ystäviksi, suhtautuvat häneen lähse aina alentuvasti ja vähättelevästi. Neville, joka tuntuu pärjäävän huonosti sekä akateemisesti että sosiaalisesti, tarvitsisi erityistä tukea, mutta sen sijaan myös opettajat kiusaavat häntä – Azkabanin vangissa Nevillen mörkö muuttuu professori Kalkarokseksi, eli lapsen, jonka vanhemmat on kidutettu järjiltään, suurin pelko on yksi niistä opettajista, joiden velvollisuus olisi huolehtia hänen hyvinvoinnistaan.
Missä tahansa meidän maailmamme koulussa Hermionea pidettäisiin myös koulukiusattuna. Ensimmäisen kouluvuotensa alussa Viisasten kivessä kirjaviisaalla ja sosiaalisesti kömpelöllä Hermionella ei ole yhtään ystävää ja kaikki, myös hänen oman tupansa jäsenet, Ron etunenässä, pilkkaavat häntä ja hänen taipumustaan pätemiseen. Myöhemmissä kirjoissa Hermione joutuu kestämään sitä, miten luihuiset, erityisesti Malfoy, systemaattisesti haukkuvat häntä kuraveriseksi – meidän maailmassamme tämä vastaisi mustan oppilaan nimittämistä neekeriksi. Tähänkään ei kuitenkaan kukaan puutu, ennemmin päin vastoin. Kun Malfoy Liekehtivässä pikarissa taikoo Hermionen etuhampaat kasvamaan holtittomasti, paikalle sattunut Kalkaros ei rankaise Malfoyta eikä auta Hermionea, vaan laukaisee ehkä anteeksiantamattomimman kommenttinsa koko kirjasarjassa: ettei hän huomaa mitään eroa.
Näkyvin oppilaiden välinen toistuva väkivallankäyttö lienee Harryn ja Malfoyn skisma. Tätä jatkuvaa nimittelyä, uhkailua, pilkkaamista ja tappelua on ehkä hankalampi kutsua kiusaamiseksi, koska sekä Harry että Malfoy ovat aktiivisia osapuolia, jotka eivät koskaan jätä käyttämättä tilaisuutta yrittää vaikeuttaa toistensa elämää. Voitiinpa puhua kiusaamisesta tai ei, on kuitenkin päivänselvää, että Harryn ja Malfoyn vihamieliset välit ovat varsin hyvin koko koulun, myös opettajien, tiedossa. Siltikään koko kirjasarjan aikana yksikään opettaja ei tee elettäkään tämän tilanteen purkamiseksi. Jos Harry ja Malfoy jäävät rysän päältä kiinni tappelemisesta, he saavat ehkä osakseen tavanomaisia pisteiden vähentämis- tai jälki-istuntorangaistuksia, mutta missään vaiheessa heitä ei vedetä sivuun ja käydä rauhallista, perusteellista aikuisen johtamaa keskustelua siitä, miksi heidän on oltava jatkuvasti toistensa kurkuissa kiinni, ja miten tilanteeseen voitaisiin saada muutosta.
Kiusaaminen on siis yleistä, eikä siihen puututa. Lisäksi kiusaamisen uhreilla ei ole ketään, kenen puoleen kääntyä traumaattisten kokemustensa kanssa. Koulukuraattorin ja koulupsykologin ammatit ovat ilmeisen tuntemattomia käsitteitä Tylypahkassa, eikä velhomaailmassa vaikuta olevan muutakaan mielenterveyteen liittyvää tukea tarjolla.
Suuressa osassa Harry Potter –sarjaa velhomaailma on enemmän tai vähemmän sotatilassa, minkä vuoksi on ehkä hieman ymmärrettävämpää, että Tylypahkassa asiat ovat jokseenkin retuperällä. Toisaalta on todettava, että konfliktin keskellä olisi korostetun tärkeää, että oppilailla olisi mielenterveyspalveluita käytettävissään. Tylypahkassa tapahtuu koko kirjasarjan ajan ainakin kerran vuodessa jotain sellaista, jonka vuoksi suurin piirtein koko koulu tarvitsisi kriisiterapiaa. Esimerkiksi Salaisuuksien kammiossa koulussa tapahtuu useita hyökkäyksiä, joista osa kohdistuu koulun oppilaisiin, mutta pelästyneille ja mahdollisesti traumatisoituneille oppilaille ei ole tarjolla mitään tukea – ei edes 11-vuotiaalle Ginnylle, joka viettää suurimman osan ensimmäistä kouluvuottaan Voldemortin riivaamana ja melkein kuolee.
Samankaltainen tilanne on esimerkiksi Liekehtivässä pikarissa kolmivelhoturnajaisten jälkeen, kun koulun oppilas Cedric Diggory on kuollut. Cedric oli suosittu oppilas, joten hän jätti jälkeensä varmasti suuren määrän ystäviä, jotka olisivat kipeästi tarvinneet kriisiapua. Feeniksin killassa on ilmeistä, että ainakin Cedricin tyttöystävä Cho Chang hakee suorastaan epätoivoisesti jotakuta, jonka kanssa puhua menetyksestään – jopa siinä määrin, että hän ryhtyy seurustelemaan Harryn kanssa siinä toivossa, että tämä haluaisi puhua Cedricin kuolemasta.
Raivostuttavin esimerkki kriisiavun puutteesta lienee se, miten Harrya kohdellaan Liekehtivän pikarin ja Feeniksin killan välisenä kesälomana. Hän on 14-vuotias, joka on juuri nähnyt koulutoverinsa kuoleman, todistanut vanhempiensa murhaajan paluun ja taistellut tätä vastaan. Sen sijaan, että Harrysta huolehdittaisiin, saati että hän saisi kriisiterapiaa, hänet pakotetaan kertomaan traumaattisesta kokemuksestaan välittömästi, minkä jälkeen hänet lähtetetään eristyksiin henkisesti ja fyysisesti väkivaltaiseen perheympäristöön koko kesäksi. Takaumat, painajaiset ja hallitsemattoman tunnepurkaukset osoittavat selvästi Harryn kärsivän kokemansa jälkeen traumaperäisestä stressihäiriöstä, mutta avun tarjoamisen sijaan hänet eristetään täysin ja hänelle kieltäydytään kertomasta mitä velhomaailmassa tapahtuu. Edes hänen parhaat ystävänsä Ron ja Hermione eivät saa kertoa hänelle mitään. Sama toistuu Feeniksin killan lopussa, kun Harry näkee kummisetänsä Siriuksen kuoleman.
Vaikka velhomaailmassa ei elettäisi sota-aikaa, joka aiheuttaa lapsille ja nuorille traumaattisia kokemuksia, koulussa olisi silti oltava tarjolla psykososiaalista ja emotionaalista tukea. Aivan tavalliset, ei-traumatisoituneet ja hyvinvoivat teini-ikäiset tarvitsevat tarvitsevat aikuisen ohjausta, tukea ja apua aivan tavallisissa kasvamiseen ja aikuistumiseen liittyvissä ongelmissa ja kysymyksissä. He tarvitsevat ihmissuhde-neuvoja, ammatinvalinta-apua, tukea oman seksuaalisuutensa kehityksessä ja niin edelleen. Tämä tarve korostuu entisestään sisäoppilaitoksessa, jossa oppilailla ei ole mahdollisuutta kääntyä vanhempiensa tai muiden sukulaistensa puoleen saadakseen tukea.
Ainoa aikuinen Tylypahkassa, joka vaikuttaa välittävän oppilaiden hyvinvoinnista, on Matami Pomfrey. Vaikka hänen työnkuvaansa kuuluu ilmeisesti lähinnä fyysisten vammojen ja sairastumisten hoito, hän on jatkuvasti huolissaan siitä, mitä hänen potilaansa ovat joutuneet kärsimään. Useaan otteeseen Matami Pomfrey antaa opettajakunnan jäsenten, eritoten rehtori Dumbledoren, kuulla kunniansa, kun he kuulustelevat loukkaantuneita ja/tai traumatisoituneita oppilaita. Valitettavasti Matami Pomfrey on kuitenkin selvästi opettajia alempana koulun arvoasteikossa, joten hänen näkemyksillään ei vaikuta olevan paljoakaan painoarvoa ja hänen vaatimuksnsa voidaan sivuuttaa yksinkertaisella komennolla.
Kaikki se henkinen väkivalta ja pahoinvointi, jota Tylypahkassa esiintyy, on osa laajempaa ilmiötä velhomaailmassa, jossa ihmisten psykologisista tarpeista ei huolehdita. Erityisesti velhot vaikuttavat kärsivän tästä psykologisen tuen puutteesta. Velhomaailmassa vallitsee tietynlainen hegemoninen maskuliinisuus, jossa pelko ja suru nähdään heikkouksina, jotka on piilotettava muilta ja kärsittävä stoalaisessa hiljaisuudessa. Myös teini-ikäinen Harry oppii varhain uskomaan, että ollakseen vahva ja rohkea mies, hänen on vain yksin kestettävä kaikki kokemansa väkivalta ja kaltoinkohtelu.
Kuten olemme aiemminkin kirjoittaneet, yksittäinen velho tai noita on velhomaailmassa enemmän tai vähemmän oman onnensa nojassa. Velholapset oppivat viimeistään Tylypahkassa, että maailmassa hallitsevat ne, jotka ovat vahvimpia ja julmimpia, eikä apua ole tarjolla. Kaikesta tästä seuraa sukupolvesta toiseen jatkuva alhaisen hyvinvoinnin, mielenterveysongelmien ja väkivallan kierre, jonka voi nähdä perimmäisenä syynä koko velhomaailmaa vaivaavalle konfliktille, ja jota tulen tulevissa teksteissäni tarkemmin käsittelemään.
– Liekki –
