Yksinäinen lapsi velhomaailmassa – Draco Malfoy

Tervepä hei, pitkästä aikaa. Tänään ajattelin viimeistellä tämän postaussarjan velhomaailman  kyvyttömyydestä huomioida psyykkis-emotionaalisia ongelmia kirjoittamalla Draco Malfoysta. Mikäli ette muista enää – mikä on ymmärrettävää, koska edellisestä tekstistä on vierähtänyt tovi jos toinenkin – sarjan edellisissä osissa olen kirjoittanut Harrysta ja tämän ystävistä, Tom Valedrosta ja Severus Kalkaroksesta.

Draco Malfoyn nuoruudessa on kiteytyneenä kaikki se psykologinen ja emotionaalinen vahinko, jota Tylypahka ja velhomaailman kulttuuri tekevät lapsilleen. Kirjoitin yhden blogin ensimmäisistä teksteistä Malfoyn lapsuudenperheestä, kasvatuksesta ja elämästä Tylypahkan ulkopuolella. Tässä tekstissä pureudun enemmän hieman vanhempaan Malfoyhin ja erityisesti Puoliverisen prinssin tapahtumiin. 

Kuusitoistavuotias Draco aloittaa kuudennen vuotensa Tylypahkassa synkissä tunnelmissa. Hänen isänsä, joka on aina ollut selvästi Malfoyn perheen pää niin hyvässä kuin pahassakin, istuu vankilassa Azkabanissa. Pelkästään siinä olisi teinille enemmän kuin riittävästi huolenaihetta, mutta lisäksi Draco on saanut tehtäväkseen tappaa Albus Dumbledoren, kenties oman aikansa mahtavimman velhon. Koska kyse on Voldemortista, epäonnistumisen seurausten voidaan olettaa olevan kohtalokkaita niin Dracolle kuin tämän perheellekkin.

Aiemmassa Draco Malfoyta käsittelevässä tekstissäni kirjoitin siitä, miten kovat odotukset häneen kohdistuvat vanhempien ja varsinkin isän taholta. Paineet menestyä koulussa ovat kuitenkin pientä siihen verrattuna, mitä häneltä odotetaan Puoliverisessä prinssissä. Koska tarina on kerrottu Harryn näkökulmasta, emme tietenkään voi tietää varmasti, mitä Dracon päässä liikkuu, mutta itse saan ainakin sellaisen kuvan, että hän ei välttämättä suinkaan haluaisi tappaa Dumbledorea. Hänen on kuitenkin pakko totella Voldemortin käskyä, monestakin syystä. Ensinnäkin hänen isänsä on joutunut  paitsi vankilaan, myös epäsuosioon kuolonsyöjien keskuudessa. On siis Dracon vastuulla hyvittää isänsä virheet ja saattaa perheensä takaisin Voldemortin suosikeiksi. Koska Malfoyt ovat Pimeyden Lordin tulilinjalla, suunnitelman epäonnistumisesta saattaa hyvinkin seurata kidutusta tai kuolema paitsi Dracolle, myös hänen vanhemmilleen. Lisäksi Dracosta on vasta tehty kuolonsyöjä, mikä tarkoittaa sitä, että hänellä on kovat paineet todistaa olevansa tarpeeksi vanha ja kypsä tähän tehtävään, johon häntä on enemmän tai vähemmän koko ikänsä kasvatettu. 

Lyhyesti sanottuna, Puoliverisen prinssin Draco on kauhuissaan. Isä Lucius, joka on omaan autoritaariseen tapaansa ollut aina Dracon tuki ja turva, on poissa kuvioista, ja sen lisäksi pojan harteilla lepää raskas vastuu Voldemortin salamurhasuunnitelman toteuttamisesta. Dracon reaktio tilanteeseen ei ole yllättävä. Hän hylkää ennen rakkaan harrastuksensa, huispauksen, sulkeutuu omiin oloihinsa ja torjuu kaikki muut ystävänsä paitsi Crabben ja Goylen, joita hän käyttää apuvälineinä juonittelussaan. Jopa Harry, joka ei yleensä ole kaikkein huomiokykyisin hahmo, kiinnittää huomionsa siihen, miten Draco näyttää kouluvuoden edetessä yhä kalpeammalta ja riutuneemmalta. Hän ei vaikuta välittävän enää juuri mistään, edes Harryn härnäämisestä, joka on aiempina kouluvuosina ollut hänen lempiharrastuksiaan. 

Kaikki edellä mainitut käytöksen ja olemuksen muutokset ovat selviä merkkejä masennuksesta. Mikäli ne eivät kuitenkaan vakuuta, viimeistään siinä vaiheessa, kun selviää että Draco käy säännöllisesti itkemässä Myrtin vessassa, ei ole epäilystäkään siitä, että tämä lapsi voi erittäin huonosti. Säännölliset itkutuokiot olisivat huolestuttavia kenen tahansa kohdalla, mutta Draco Malfoyn täytyy olla todella rikki alentuakseen itkemään jästisyntyisenä tunnetun Myrtti-aaveen nähden.  

Jälleen kerran haluan nostaa esiin sen, miten mielenterveys on laiminlyöty Tylypahkassa. Paitsi, että ulkopuolisen tarkkailijan, esimerkiksi opettajan, olisi varsin helppo tunnistaa masennuksen merkit Draco Malfoyn käytöksessä, Dumbledore on myös täysin tietoinen siitä, minkälaista taakkaa Draco harteillaan kantaa. Sen sijaan, että Dumbledore pyrkisi rehtorina auttamaan oppilastaan, hän kuitenkin jälleen kerran käyttää teini-ikäistä oppilasta pelinappulana omissa suunnitelmissaan. Hän lähettää Kalkaroksen vakoilemaan ja "auttamaan" Dracoa – ei tarjoamaan tukea, vaan varmistamaan, että Draco onnistuu juonessaan Dumbledoren tappamiseksi. Vaikka Dumbledoren tarkoitusperät olisivat kuinka jalot, Voldemortin kukistaminen ja niin edelleen, hän tekee huomaamattaan Dracon kohdalla aivan saman virheen kuin vuosikymmeniä aiemmin Tom Valedron kanssa: hän tietää, että nuoren oppilaan elämässä ei ole kaikki kohdallaan, mutta hän seuraa sivusta tilanteen kehittymistä sen sijaan, että puuttuisi siihen. 

Dracon surkea tilanne kärjistyy entisestään, kun Harry yllättää hänet itkemästä vessasta. Kuluneiden viiden yhteisen kouluvuoden jälkeen kohtaamisen seuraukset ovat ennalta-arvattavat: pojat alkavat singota kirouksia toisiaan päin. Lopulta Draco yrittää käyttää laitonta kidutuskirousta, joten Harry puolestaan langettaa sektumsempra-kirouksen, jonka vaikutuksia hän ei tunne, ja tulee vahigossa melkein tappaneeksi Dracon.

Surullista tässä kohtauksessa on se, miten monella tapaa se olisi voinut mennä toisin. Jos Tylypahka käyttäisi minkäänlaisia voimavaroja empatiakyvyn opettamiseen oppilailleen, jos se ei kannustaisi vastakkainasetteluun tupien välillä, jos Dumbledore auttaisi oppilaitaan eikä käyttäisi heitä hyväkseen omissa juonissaan – mikä tahansa näistä muutoksista olisi voinut muuttaa tämän käännekohdan kulun täysin. Jos Harryn ja Dracon ei olisi annettu vihata toisiaan koko aikaansa Tylypahkassa, jos heidät olisi alusta asti pakotettu selvittämään ristiriitansa ja tulemaan toimeen, jos heille olisi opetettu empatiaa ja vuorovaikutustaitoja, olisi Harryn reaktio itkevään Dracoon ollut ehkä tappelemisen sijaan halu auttaa; kysyä onko kaikki kunnossa. Ja jos luihuisia ei pidettäisi erillään koko muusta koulusta, olisi Draco ehkä ollut valmis ottamaan avun tarjouksen vastaan. 

Lucius Malfoy kasvatti pojastaan kuolonsyöjää, mutta Tylypahkalla olisi ollut kaikki mahdollisuudet muuttaa Dracon tulevaisuus. Hän olisi voinut saada koulussa sitä ymmärrystä ja pedagogista rakkautta, jota häneltä kotona puuttui. Hän olisi voinut oppia yhteisöllisyyttä ja arvoja, jotka poikkeavat hänen lapsuudenkotinsa arvoista. Mikäli Tylypahkassa nähtäisiin minkäänlaista vaivaa oppilaiden hyvinvoinnin, mielenterveyden ja kouluyhteisöön sopeutumisen eteen, Draco Malfoy olisi hyvin saattanut Puoliverisessä prinssissä olla mukana taistelemassa Voldemortia vastaa eikä tämän puolesta.

– Liekki – 

Yksinäinen lapsi velhomaailmassa – Severus Kalkaros

Severus Kalkaros lienee yksi Harry Potter -kirjojen kiistellyimmistä hahmoista. Olen nähnyt lukemattomia keskusteluja siitä, onko hän oikeasti hyvis vai pahis, ja kuinka on kymmeniä hahmoja, joiden mukaan Harryn olisi ennemin kannattanut nimetä poikansa Albus Severus. Omasta mielestäni  nimenomaan Kalkaroksen ristiriitaisuus tekee hänestä kiinnostavan hahmon, enkä usko yksiselitteiseen jaotteluun hyvien ja pahojen ihmisten välillä, sen paremmin fiktiossa kuin oikeassa elämässäkään.

On joka tapauksessa selvää, että  Kalkaros on yksi monista velhomaailman ja Tylypahkan välinpitämättömyyden uhreista. Harry pääsee näkemään välähdyksiä Kalkaroksen elämästä ensin Puoliverisessä prinssissä ja myöhemmin Kuoleman varjeluksissa. Muistoissa näkyy Kalkaroksen lapsuus perheessä, jossa isä oli ainakin emotionaalisesti ja ehkä myös fyysisesti väkivaltainen, vanhemmat riitelivät jatkuvasti ja koko perhe eli köyhyydessä ja kurjuudessa. Samoin kuin Harry itse, Kalkaros kasvaa Tylypahkaan lähtemiseen asti laiminlyötynä, aliravittuna ja vääränkokoisiin, käytettyihin vaatteisiin puettuna. 

Kalkaros ei kuitenkaan löydä Tylypahkasta sellaista kotia ja turvapaikkaa, jollaiseksi se muodostuu Harrylle. James Potter, Sirius Musta ja heidän kaverinsa aloittavat nuoren Severuksen kiusaamiseen jo junamatkalla Tylypahkaan – ja tämäkin hyljeksiminen ja halveksunta saa alkunsa tupajärjestelmästä, ennen kuin ketään läsnäolijoista on edes lajiteltu.

Kalkaros on lahjakas oppilas, joka on oppikirjaa taitavampi taikajuomien tekijä ja keksii kuusitoistavuotiaana itse kirouksia, mutta vertaistensa seurassa hän on hylkiö. James Potter ja kumppanit pilkkaavat ja kiusaavat häntä minkä ehtivät ja hänen ainoa oikea ystävänsä Tylypahkassa on Lily Evans, joka päätyi seurustelemaan hänen kiusaajansa kanssa. Toki Kalkaros myös itse halveksii Jamesia ja tämän kavereita, mutta tämä viha kumpuaa alemmuudentunnosta ja katkeruudesta, kun taas James ja Sirius piinaavat Kalkarosta ilmeisesti lähinnä huvikseen, koska se sallitaan heille. Opettajat ja koulun muu henkilökunta loistavat jälleen poissaolollaan, kun Tylypahkassa esiintyy kiusaamista. James ja kumppanit ovat koulun suosituimpia oppilaita ja rohkelikkoja, joten häiriökäyttäytyminen on heille sallittua, aivan kuin Harrylle ja hänen kavereilleen myöhemmin. Kalkaroksen katkeruus Harrya ja hänen käytöstään kohtaan lieneekin seurausta siitä, että se muistuttaa Kalkarosta niin paljon siitä, miten James ja kumppanit käyttäytyivät aikoinaan. 

Kalkaroksen elämäntarina yksinkertaistetaan usein siihen, että hän oli vihainen siitä, ettei Lily halunnut seurustella hänen kanssaan, tai vastannut hänen romanttisiin tunteisiinsa. Mielestäni tämä on kuitenkin yksinkertaistus, joka sivuuttaa esimerkiksi Kalkaroksen perhetaustan. Paitsi, että Lily oli Kalkaroksen ainoa ystävä koulussa, hän oli myös ainoa ystävä, joka nuorella Severuksella oli koskaan ollut, sekä hyvin todennäköisesti ainoa ihminen, joka oli koskaan osoittanut minkäänlaista kiintymystä, hellyyttä, ystävällisyyttä tai aitoa välittämistä Kalkarosta kohtaan. Kalkaroksen viha ja katkeruus James Potteria ja Jamesin ja Lilyn suhdetta ei mielestäni johdu niinkään siitä, ettei Lily vastannut Severuksen tunteisiin, vaan siitä, että hän menetti ainoan ihmisen, josta hän välitti, ja joka välitti hänestä. Kalkaroksen silmissä James vei hänen ainoan ystävänsä ja käänsi tämän häntä vastaan.

Kalkaroksen elämää määrittelee ennen kaikkea kasaantuva viha ja katkeruus, johon hän ei missään vaiheessaa saa apua. Hänen perheensä ei tarjonnut mallia rakastavasta, terveestä ihmissuhteesta, eikä Tylypahka helpottanut tilannetta – ennemminkin päin vastoin. Kalkaros päätyi kiinnostumaan Voldemortista ja tämän aatteista, koska Kuolonsyöjien keskuudessa vihaa ei tarvinnut piilottaa kestää hiljaisuudessa, vaan sitä tietoisesti kasvatettiin, lietsottiin ja purettiin muihin ihmisiin. Ihminen ei opi tunnetaitoja tai terveitä aggression purkamisen tapoja itsestään, vaan niihin on saatava malli kotona tai viimeistään koulussa; Kalkarokselta nämä mallit jäivät saamatta. Viimeinen niitti lienee ollut välien rikkoutuminen Lilyn kanssa, minkä jälkeen Kalkaroksella ei ollut enää mitään menetettävää. 

Vaikka Kalkaros välittää edelleen syvästi Lilystä, niin syvästi, että hän hylkää Voldemortin ja Kuolonsyöjät ensin toiveissaan pelastaa Lily ja tämän kuoltua suojellakseen hänen poikaansa, ns. hyvisten puolelle vaihtaminen ei riitä pelastamaan Kalkarosta. Lilyn kuolemasta aiheutuva trauma vain jatkaa kurjasta ja rakkaudettomasta lapsuudesta ja vuosien koulukiusaamisesta syntyneitä mielenterveysongelmia. Kuten olemme moneen kertaan todenneet, suoranaista psykoosia lievempiä mielenterveyden ongelmia ei velhomaailmassa tunnisteta, eikä niihin ole saatavilla apua. Kalkaros on yksin traumojensa, surunsa ja vihansa kanssa.

Dumbledore tuntee Kalkaroksen syyt puolen vaihtamiseen ja luottaa häneen, mutta muun Tylypahkan henkilökunnan silmissä hän on entisenä Kuolonsyöjänä edelleen hylkiö. Hän saa vertaistensa hyväksyntää aikuisenakaan, vaan hänet tuomitaan koko hänen loppuelämänsä ajan teininä ja parikymppisenä tehtyjen virheiden perusteella, siitä huolimatta, että Kalkaros palaa Voldemortin palvelukseen ainoastaan Dumbledoren käskystä, eikä hänen uskollisuutensa horju missään vaiheessa. Jos nuoruuden kuolonsyöjä-sympatiat tuomitsevat Kalkaroksen pahikseksi, samalla logiikalla myös Dumbledore on paha – hänhän oli nuorena Grindelwaldin läheinen ystävä ja hän suunnitteli velhojen ylivaltaa ja jästien alistamista.

Toimiessaan aikuisena opettajana Kalkaros kiusaa ja kohtelee epäreilusti oppilaitaan, erityisesti rohkelikkoja, tavalla, joka on täysin käsittämätön ja monella tapaa myös anteeksiantamaton. Vaikka Kalkaroksen toiminta opettajana ei missään nimessä ole hyväksyttävää, se on kuitenkin äärimmäisen ymmärrettävää. Hänen käytöstään vaikuttaisi säätelevän halu jollakin tavalla kostaa hänen itse koulussa kokemansa vääryydet oppilaille. Koko lapsuutensa ja nuoruutensa hän oli alistetussa asemassa, jossa ne, joilla oli valtaa, kohtelivat häntä epäreilusti ja aggressiivisesti. Päästessään itse vallan kahvaan, Kalkaros purkaa oppilaisiinsa kaiken sen vihan, turhautumisen ja katkeruuden, jota hänellä ei ollut mahdollisuutta ilmaista kiusaajiansa kohtaan kouluaikana. Hän käyttää valta-asemaansa väärin ja kiusaa oppilaitaan siitä yksinkertaisesta riemusta, että hänellä on nyt valtaa.

Aggresiivisen käytöksen alle kätkeytyy entisen koulukiusatun huono itsetunto. Teinivuosien kiusaaminen, Lilyyn liittyvä kokemus hylätyksi tulemisesta ja tahaton Lilyn kuoleman aiheuttaminen ovat saanet Kalkaroksen tuntemaan itsensä voimattomaksi. Autoritaarinen vallan väärinkäyttö on Kalkarokselle keino tuntea itsensä voimakkaaksi ja kontrolloida edes jotakin elämässään.  Hän purkaa omaa pahaa oloaan oppilaisiinsa ja kollegoihinsa, koska hän ei ole koskaan oppinut mitään muuta tapaa käsitellä tuntemaansa häpeää, vihaa, katumusta ja katkeruutta.

Kalkaroksen elämäntarina on jälleen yksi esimerkki siitä, miten ongelmat, viha ja väkivalta siirtyvät velhomaailmassa sukupolvesta toiseen loppumattomassa pahoinvoinnin kierteessä. Näen kuitenkin Harry päätöksen antaa toisen poikansa toiseksi nimeksi Severus merkkinä toivosta. Ehkä Harry on ymmärtänyt jotain, mikä on jäänyt edellisten sukupolvien ulottumattomiin: kukaan ei ole yksinkertaisesti hyvä tai paha, vaan jokainen meistä tekee sekä hyviä että pahoja tekoja. Harry tekee valinnan Albus Severuksen nimessä – hän päättää muistaa Severus Kalkaroksen katkeroituneen kiusaajan sijaan ihmisenä, joka teki parhaansa niillä eväillä, jotka hänelle oli elämässä annettu. Harryn sukupolvessa elääkin toivo anteeksiannosta, velhomaailmaan paremmasta tulevaisuudesta ja vihan ja väkivallan kierteen katkaisemisesta. 

– Liekki –

Erityisyys Tylypahkassa

Lähes kaikissa kehittyneissä maissa tarjotaan koulussa jonkinlaista apua oppilaille, joilla on esimerkiksi oppimiseen liittyviä vaikeuksia, kuten lukihäiriö tai erityinen matikkaan liittyvä oppimisvaikeus. Tylypahkassa oppimisvaikeudet, kuten myös tunne-elämän ongelmat tuntuvat jäävän kokonaan huomiotta. Ongelmiin ei saa apua. Sairaat tai vammaiset lapset eivät ilmeisesti edes pääse Tylypahkaan, ainakin jos ajatellaan Ariana Dumbledoren kohtaloa. Lupin on tietysti poikkeus sääntöön, koska hänelle mahdollistettiin koulutus "sairaudesta" huolimatta.

Otan esimerkiksi Nevillen. Sarjan alussa hän on kömpelö ja huonomuistinen oppilas, jota kiusataan näiden ominaisuuksien vuoksi. Sen sijaan, että opettajat ottaisivat huomioon Nevillen vaikeudet esimerkiksi antamalla helpompia tehtäviä, he läksyttävät häntä osaamattomuudesta. Tämä johtaa siihen, että Neville alkaa pelkäämään esimerkiksi Kalkarosta. Pelolla ei saavuteta hyviä oppimistuloksia. Nevilleä voitaisiin auttaa varmasti hyvin yksikertaisilla ratkaisuilla, jos opettajat sitä haluaisivat.

Ainoa oppiaine, jossa Neville pääsee loistamaan edes hieman, on yrttitieto. Kirjat eivät kerro tarpeeksi yrttitiedon tunneista, jotta voisin varmasti tietää mistä tämä johtuu. Arvaukseni kuitenkin on, että sen lisäksi että Neville on kiinnostunut yrttitiedosta, Verso ei ole McGarmivan tapaan tiukka tai Kalkaroksen tapaan lyttäävä, vaan tukee oppilaan oppimista lempeämmällä tavalla. Myös Lupin onnistuu tuottamaan azkabanin vangissa Nevillelle onnistumisen kokemuksen uskomalla siihen, että Neville on kykenevä, vaikka Kalkaros yrittää haukkua tätä Lupinille luokan edessä. Kirjoissa Nevillen ahdinkoa kuitenkin näytetään eniten taikajuomien ja muodonmuutosten tunneilla, jossa Kalkaros kiusaa vähän kaikkia ja McGarmiva on hieman pelottava. Heistä molemmat ovat varmasti oman alansa  asiantuntijoita ja tietävät mitä tekevät, mutta opettajankoulutuksen puutteen vuoksi pedagoginen osaaminen ei edistä oppilaan tasapainoista hyvinvointia.

Sarjan loppupuolella Neville on kokenut muutoksen, hänestä on tullut rohkeampi ja osaavampi. Muutos ei kuitenkaan ehdottomasti ole koulun opettajien ansiota. Feeniksin killassa Neville on Albuksen kaartin jäsen ja Harry onnistuu opettamaan hänelle monia suojataikoja, joita Neville olisi tuskin oppinut Pimennon tai Kalkaroksen tunneilla. Pimennon siksi että kukaan ei oppinut hänen tunneillaan mitään ja Kalkaroksen siksi että Neville pelkää häntä. AK:n ja ministeriön taistelun myötä Neville saa itsevarmuutta niin, että Kuoleman varjeluksissa Neville horjuttaa koulun kuolonsyöjäopettajien valtaa ja taistelee vastaan. On surullista, että muutokseen tarvitaan koulujen sääntöjen vastaista toimintaa ja henkilö, joka ei ole opettaja. Harry onnistuu olemaan sellainen opettaja, joita Tylypahka tarvitsee enemmän: kannustava, neuvoja antava ja opettamiaan asioita kokenut.

Eli, summasummarum, velhojen pitäisi oikeasti järjestää laadukasta pedagogista koulutusta, jotta opettajat voisivat olla hyviä opettajia, eivätkä pelkästään oman alansa "tieteellisiä" asiantuntijoita. He tarvitsisivat joitakin käytäntöjä, joilla auttavat oppimisvaikeuksien kanssa painivia oppilaita. Heitä nimittäin ihan varmasti on – Neville ei voi olla ainoa, jonka on vaikea oppia. Aina ei ole kyse siitä, tekeekö läksyt ja harjoittekeeko itsenäisesti. Toiset vain tarvitsevat enemmän aikaa ja apua.

– Laura –

Yksinäinen lapsi velhomaailmassa - Tom Valedro

Kirjoitin edellisessä tekstissäni siitä, kuinka velhomaailma ei tunnista psyykkis-emotionaalisia ongelmia, eikä velhoilla ole olemassa järjestelmiä näihin ongelmiin puuttumiseen ja ihmisten mielenterveyden tukemiseen. Jatkan nyt samasta aiheesta, keskittyen tällä kertaa Tom Valedroon, eli Voldemortiin. 

Missään vaiheessa Harry Potter -kirjoja ei liene epäselvää, kuka on sarjan ns. pääpahis. Voldemortin hahmo on velhomaailmassa niin syvää kauhua herättävä, että vielä yli kymmenen vuotta hänen katoamisensa jälkeen suurin osa velhoista ja noidista kieltäytyy lausumasta hänen nimeään. Olen kuitenkin sitä mieltä, että velhomaailma ja sen käytänteet eivät suinkaan olleet syyttömiä siinä, miten Tom Valedrosta tuli Voldemort. 

Puoliverinen prinssi avaa ensimmäistä kertaa Potter-sarjan aikana ikkunan siihen, kuka Voldemort oikeastaan on, ja miten hänestä tuli Voldemort. Harry pääsee todistamaan Dumbledoren kokoamien muistojen kautta, miten vastasyntynyt Tom Valedro päätyy orpokotiin ja miten hän kasvaa tietämättä mitään velhomaailmasta. 

Orpo, jästien keskellä kasvanut velholapsi Tom lienee tuntenut koko ikänsä itsensä paitsi hylätyksi, myös ulkopuoliseksi. Dumbledoren muistossa, jossa hän menee kutsumaan 11-vuotiaan Tomin Tylypahkaan, väritetään kuva oudosta, julmasta ja pelottavastakin lapsesta, joka on pienestä pitäen kiusannut muita lapsia ja jota lastenkodin aikusetkin vaikuttavat pelkäävän. En ole psykologi, mutta nuoren Tomin käytös viittaa mielestäni jonkinlaiseen puutteelliseen ja alikehittyneeseen empatiakykyyn ja mahdollisesti jonkinlaiseen persoonallisuushäiriöön.

Tässä kohtaa haluan astua hetkesi fiktiivisen velhomaailman ulkopuolelle, ja esittää hieman kritiikkiä J. K. Rowlingia kohtaan siinä, millaiseksi hän on kirjoittanut Tom Valderon hahmon. Puoliverisessä prinssissä annetaan ymmärtää, että Tom oli alusta lähtien omituinen ja julma lapsi – että hänessä oli lähtökohtaisesti jotain vialla. Mielestäni olisi ollut sekä vakuuttavampaa että vaikuttavampaa, jos Tom Valedron kasvaminen lordi Voldemortiksi olisi ollut vähittäistä ja suoremmin seurausta hänen kokemuksistaan ja kohtelustaan. Antagonistin kuvaaminen syntymästä saakka pahaksi tuntuu karkealta yksinkertaistukselta, joka huijaa meidät ajattelemaan, että on olemassa lähtökohtaisesti hyviä ja pahoja ihmisiä. Todellisuudessa kenestä hyvänsä voi oikeissa olosuhteissa tulla kieroutunut ja julma, mistä mielestäni Kalkaroksen hahmo kertoo hyvin. Jatkankin tätä tekstisarjaa seuraavaksi Kalkaroksen näkökulmasta.

Se väkivallan ja julmuuden tie, jota Tom Valedro oli lapsesta asti kulkenut, jatkui myös Tylypahkassa. Nuori Tom oli lahjakas oppilas ja myös suosittu muiden oppilaiden keskuudessa. Tomin kyky voittaa ikätoveriensa kunnioitus ja luottamus selkeästä empatiakyvyn puutteesta huolimatta viittaakin mielestäni nimenomaan persoonallisuushäiriöön. Dumbledore, joka kertoo Harrylle suhtautuneesa epäilevästi Tom Valderoon alusta asti, ei kuintenkaan puutu oppilaansa  huolestuttavaankaan käytökseen tai elämään mitenkään, vaan tyytyy passiivisen tarkkailijan rooliin.

Lopulta Tom Valedro oli Tylypahkassa aivan yhtä yksin kuin hän oli ollut koko siihenastisen elämänsä. Hän ei kokenut – eikä varmaan edes olisi osannut kokea – minkäänlaista yhteyttä ikätovereihinsa, eikä hän saanut tarvitsemaansa tukea tai apua opettajiltakaan. Vaikka Tom oliopettajien ylistämä mallioppilas, kuten Salaisuuksien kammiossa käy ilmi, hän ei saanut apua pyytäessään sitä: hänet pakotettiin aina kesäksi pois Tylypahkasta takaisin vihaamaansa orpokotiin.

Vaikka Tom Valedrolla olisikin ollut antisosiaalinen tai narsistinen persoonallisuushäiriö, hänet olisi voinut vielä pelastaa. Jos velhomaailma olisi ollut empaattisempi häntä kohtaan, jos häntä olisi rakastettu ja hänen hyvinvoinnistaan olisi välitetty, jos Dumbledore olisi kääntänyt huolensa tästä lapsesta yritykseksi auttaa häntä. Sen sijaan Kolkon perheen mielenterveysongelmat periytyivät jälleen yhdelle sukupolvelle hoitamattomina, vapaina kytemään ja kasvamaan siksi vihaksi,  vainoharhaisuudeksi, vallanhimoksi ja väkivallaksi, joka oli elänyt Tom Valderon suvussa aina Salazar Luihuisesta lähtien.

– Liekki –

Surkea, hirveä, peikko

Kun luimme Puoliveristä prinssiä, huomasimme erään kummallisen seikan, jota näin opettajaopiskelijoina jäimme ihmettelemään. 

Velhomaailman ihmeisiin perehdyttävän tutkinnon (V.I.P) arvosana-asteikko on nähdäksemme pedagogisesti järjetön, sillä hylättyjä arvosanoja on kolme. Arvosanoja on yhteensä kuusi, joista hyväksyttyjä ovat Upea (U), odotukset ylittävä (O) ja kelvollinen (K) ja hylättyjä surkea (S), hirveä (H) ja peikko (P). 

Kaiken järjen mukaan hylätty on hylätty, eikä se muutu muuksi sillä että arvosanatasoja on kolme. Kolmella hylätyllä arvosanalla vaatimustaso nousee pilviin ja oppilaiden suorituksissa keskitytään negatiivisiin puoliin – siihen onnistuuko oppilas pääsemään läpi ja jos ei, kuinka huonosti koe meni.

Jo hylättyjen arvosanojen sanoissa on inhottava, oppilasta lannistava kaiku. Kuinka kannustavaa on saada tutkinnosta hirveä tai jopa peikko, olento joka on ilmeisesti tyhmä kuin saapas? Arvosanoista erityisesti peikko menee liikaa oppilaan henkilökohtaisten ominaisuuksien arviointiin eikä niinkään suoritukseen, koska se rinnastetaan velhojen tyhmänä pitämään olentoon – tällöinhän myös oppilasta pidetään peikkona.

Jos arvosanoistea haluttaisiin saada oikeasti kannustavammat, olisi hylättyjä arvosanoja vain yksi, joka kertoisi mahdollisimman neutraalisti että koe ei mennyt läpi – sana hylätty sopii tähän vallan mainiosti. Tämän lisäksi hyväksyttyjä arvosanoja lisättäisiin, sillä jo toiseksi paras arvosana vihjaa, että oppilas suoriutui odotusta paremmin. Hyväksytyistä arvosanoista puuttuu "hyvä", se perus keskitason oppilas.

Jos minä saisin uudistaa arvosanajärjestelmän (ja minun olisi ainakin osittain käytettävä velhojen järjettömiä käsitteitä), arvosanat olisivat jotakuinkin nämä:

Hyväksytyt:

Upea/erittäin hyvä

Hyvä

Odotukset ylittävä

Kelvollinen 

Hylätyt arvosanat:

Hylätty

Näin saataisiin myös enemmän väljyyttä hyväksyttyihin arvosanoihin ja S.U.P.E.R–tasolle voisi päästä helpommin, koska arvosanojen välinen taitotasokuilu ei olisi niin suuri. Minusta on outoa, että tutkinnosta täytyy useimmissa aineissa saada paras tai toisiksi paras arvosana, että voi jatkaa opintoja kyseisessä aineessa. Näin aikaisessa vaiheessa eritytyminen johtaa luokkaeroihin (jotka eivät tosin näytä haittaavan velhoja) ja sulkee oppilailta ovia tulevaisuuden ammatteihin. Toiset sitä paitsi saattaisivat tarvita enemmän aikaa tai tukea opinnoissaan ja yltää sitten S.U.P.E.R – tasolle ja haaveilemaansa ammattiin (tulen käsittelemään tätä seuraavassa tekstissäni). 

Eli velhot hei, miettikääpä vähän uudestaan tuota arvosanajärjestelmäänne!

– Laura –

Yksinäinen lapsi velhomaailmassa

Heh, saatoin mennä hieman asioiden edelle luvatessani, että blogitekstejä tulee jatkossa säännöllisemmin...

Kirjoitin aiemmin siitä, miten monin tavoin Tylypahkan oppilaiden turvallisuus on jatkuvasti uhattuna koulussa. Jatkan nyt tästä aiheesta, mutta tällä kertaa keskityn fyysisen sijaan oppilaiden psyykkiseen, emotionaaliseen ja sosiaaliseen turvallisuuteen. Koska aihe on laaja, ja kietoutunut yhteen monien muiden velhomaailmassa nähtävien ilmiöiden kanssa, tämä teksti tulee olemaan ensimmäinen sarjassa, jossa käsittelen velhojen ja noiten psyykkistä hyvinvointia Harry Potter –kirjojen eri henkilöiden näkökulmasta. Tässä tekstissä keskityn Harryyn ja hänen ystäviinsä; myöhemmin aion käsitellä ainakin Severus Kalkaroksen, Draco Malfoyn ja Tom Valedron/Voldemortin elämää. 

On sanomattakin selvää, että Tylypahkassa esiintyy rajuja puutteita siinä, miten oppilaiden psyykkisestä hyvinvoinnista huolehdistaan. Koulukiusaaminen on yleistä eikä siihen puututa, minkäänlaisesta ryhmäyttämisestä ei ole puhettakaan ja tupien väliseen kilpailuun ja vihanpitoon jopa kannustetaan. Ennen kaikkea linnan seinien sisään on koottu satoja teini-ikäisiä, joita ei käytännössä valvota lainkaan oppituntien ulkopuolella, ja joilla ei koko kouluvuoden aikana ole käytettävissään ketään turvallista aikuista, jolle puhua. 

Koulukiusaaminen on näkyvä, mutta ilmeisen kuoliaaksi vaiettu ongelma Tylypahkassa. Koska oppilaiden vapaa-ajan valvonta on olematonta, on epätodennäköistä, että opettajat ylipäätään tulevat tietoisiksi kiusaamistapauksista. Silloinkin kun joku opettajista sattuu paikalle kiusaamistilanteessa, ainoat puuttumisen keinot vaikuttaisivat olevan tupapisteiden vähentäminen ja jälki-istunto – ja kumpiakin rangaistuksia jaellaan epäjohdonmukaisesti ja satunnaisesti, riippuen siitä, kuka opettaja ja ketkä oppilaat ovat kyseessä. Tämä on tietenkin osa suurempaa Tylypahkan rangaistuskäytäntöihin liittyvää ongelmaa, jossa kasvatuskeskustelut on korvattu sellaisilla rangaistuksilla, joilla ei ole mitään pedagogista tarkoitusta. Erityisesti kiusaamistapauksissa olisi tärkeää, että tilanne purettaisiin keskustelulla, jossa sekä kiusaaja että kiusattu saisivat tuoda oman kokemuksensa esiin ja opettaja saisi kokonaiskäsityksen kiusaamisesta, joka useimmiten on toistuvaa. 

Harryn ystävistä eniten kiusaamisen kohteeksi joutuu Neville. Paitsi, että luihuiset, eritoten Malfoy, mielellään ivaavat ja härnäävät kömpelöä ja pelokasta Neville-parkaa, joutuu hän usein myös oman tupansa silmätikuksi. Esimerkiksi Azkabanin vangissa, kun Sirius Musta pääsee Rohkelikkotorniin Nevillen hukkaaman salasanalistan avulla, Neville saa empatian sijaan osakseen vain vihaa ja torjuntaa, mikä tietenkin pahentaa hänen tilannettaan entisestään. Jopa Harry, Ron ja Hermione, jotka periaattessa kutsuvat itseään Nevillen ystäviksi, suhtautuvat häneen lähse aina alentuvasti ja vähättelevästi. Neville, joka tuntuu pärjäävän huonosti sekä akateemisesti että sosiaalisesti, tarvitsisi erityistä tukea, mutta sen sijaan myös opettajat kiusaavat häntä – Azkabanin vangissa Nevillen mörkö muuttuu professori Kalkarokseksi, eli lapsen, jonka vanhemmat on kidutettu järjiltään, suurin pelko  on yksi niistä opettajista, joiden velvollisuus olisi huolehtia hänen hyvinvoinnistaan.

Missä tahansa meidän maailmamme koulussa Hermionea pidettäisiin myös koulukiusattuna. Ensimmäisen kouluvuotensa alussa Viisasten kivessä kirjaviisaalla ja sosiaalisesti kömpelöllä Hermionella ei ole yhtään ystävää ja kaikki, myös hänen oman tupansa jäsenet, Ron etunenässä, pilkkaavat häntä ja hänen taipumustaan pätemiseen. Myöhemmissä kirjoissa Hermione joutuu kestämään sitä, miten luihuiset, erityisesti Malfoy, systemaattisesti haukkuvat häntä kuraveriseksi – meidän maailmassamme tämä vastaisi mustan oppilaan nimittämistä neekeriksi. Tähänkään ei kuitenkaan kukaan puutu, ennemmin päin vastoin. Kun Malfoy Liekehtivässä pikarissa taikoo Hermionen etuhampaat kasvamaan holtittomasti, paikalle sattunut Kalkaros ei rankaise Malfoyta eikä auta Hermionea, vaan laukaisee ehkä anteeksiantamattomimman kommenttinsa koko kirjasarjassa: ettei hän huomaa mitään eroa. 

Näkyvin oppilaiden välinen toistuva väkivallankäyttö lienee Harryn ja Malfoyn skisma. Tätä jatkuvaa nimittelyä, uhkailua, pilkkaamista ja tappelua on ehkä hankalampi kutsua kiusaamiseksi, koska sekä Harry että Malfoy ovat aktiivisia osapuolia, jotka eivät koskaan jätä käyttämättä tilaisuutta yrittää vaikeuttaa toistensa elämää. Voitiinpa puhua kiusaamisesta tai ei, on kuitenkin päivänselvää, että Harryn ja Malfoyn vihamieliset välit ovat varsin hyvin koko koulun, myös opettajien, tiedossa. Siltikään koko kirjasarjan aikana yksikään opettaja ei tee elettäkään tämän tilanteen purkamiseksi. Jos Harry ja Malfoy jäävät rysän päältä kiinni tappelemisesta, he saavat ehkä osakseen tavanomaisia pisteiden vähentämis- tai jälki-istuntorangaistuksia, mutta missään vaiheessa heitä ei vedetä sivuun ja käydä rauhallista, perusteellista aikuisen johtamaa keskustelua siitä, miksi heidän on oltava jatkuvasti toistensa kurkuissa kiinni, ja miten tilanteeseen voitaisiin saada muutosta. 

Kiusaaminen on siis yleistä, eikä siihen puututa. Lisäksi kiusaamisen uhreilla ei ole ketään, kenen puoleen kääntyä traumaattisten kokemustensa kanssa. Koulukuraattorin ja koulupsykologin ammatit ovat ilmeisen tuntemattomia käsitteitä Tylypahkassa, eikä velhomaailmassa vaikuta olevan muutakaan mielenterveyteen liittyvää tukea tarjolla. 

Suuressa osassa Harry Potter –sarjaa velhomaailma on enemmän tai vähemmän sotatilassa, minkä vuoksi on ehkä hieman ymmärrettävämpää, että Tylypahkassa asiat ovat jokseenkin retuperällä. Toisaalta on todettava, että konfliktin keskellä olisi korostetun tärkeää, että oppilailla olisi mielenterveyspalveluita käytettävissään. Tylypahkassa tapahtuu koko kirjasarjan ajan ainakin kerran vuodessa jotain sellaista, jonka vuoksi suurin piirtein koko koulu tarvitsisi kriisiterapiaa. Esimerkiksi Salaisuuksien kammiossa koulussa tapahtuu useita hyökkäyksiä, joista osa kohdistuu koulun oppilaisiin, mutta pelästyneille ja mahdollisesti traumatisoituneille oppilaille ei ole tarjolla mitään tukea – ei edes 11-vuotiaalle Ginnylle, joka viettää suurimman osan ensimmäistä kouluvuottaan Voldemortin riivaamana ja melkein kuolee. 

Samankaltainen tilanne on esimerkiksi Liekehtivässä pikarissa kolmivelhoturnajaisten jälkeen, kun koulun oppilas Cedric Diggory on kuollut. Cedric oli suosittu oppilas, joten hän jätti jälkeensä varmasti suuren määrän ystäviä, jotka olisivat kipeästi tarvinneet kriisiapua. Feeniksin killassa on ilmeistä, että ainakin Cedricin tyttöystävä Cho Chang hakee suorastaan epätoivoisesti jotakuta, jonka kanssa puhua menetyksestään – jopa siinä määrin, että hän ryhtyy seurustelemaan Harryn kanssa siinä toivossa, että tämä haluaisi puhua Cedricin kuolemasta. 

Raivostuttavin esimerkki kriisiavun puutteesta lienee se, miten Harrya kohdellaan Liekehtivän pikarin ja Feeniksin killan välisenä kesälomana. Hän on 14-vuotias, joka on juuri nähnyt koulutoverinsa kuoleman, todistanut vanhempiensa murhaajan paluun ja taistellut tätä vastaan. Sen sijaan, että Harrysta huolehdittaisiin, saati että hän saisi kriisiterapiaa, hänet pakotetaan kertomaan traumaattisesta kokemuksestaan välittömästi, minkä jälkeen hänet lähtetetään eristyksiin henkisesti ja fyysisesti väkivaltaiseen perheympäristöön koko kesäksi. Takaumat, painajaiset ja hallitsemattoman tunnepurkaukset osoittavat selvästi Harryn kärsivän kokemansa jälkeen traumaperäisestä stressihäiriöstä, mutta avun tarjoamisen sijaan hänet eristetään täysin ja hänelle kieltäydytään kertomasta mitä velhomaailmassa tapahtuu. Edes hänen parhaat ystävänsä Ron ja Hermione eivät saa kertoa hänelle mitään. Sama toistuu Feeniksin killan lopussa, kun Harry näkee kummisetänsä Siriuksen kuoleman.

Vaikka velhomaailmassa ei elettäisi sota-aikaa, joka aiheuttaa lapsille ja nuorille traumaattisia kokemuksia, koulussa olisi silti oltava tarjolla psykososiaalista ja emotionaalista tukea. Aivan tavalliset, ei-traumatisoituneet ja hyvinvoivat teini-ikäiset tarvitsevat tarvitsevat aikuisen ohjausta, tukea ja apua aivan tavallisissa kasvamiseen ja aikuistumiseen liittyvissä ongelmissa ja kysymyksissä. He tarvitsevat ihmissuhde-neuvoja, ammatinvalinta-apua, tukea oman seksuaalisuutensa kehityksessä ja niin edelleen. Tämä tarve korostuu entisestään sisäoppilaitoksessa, jossa oppilailla ei ole mahdollisuutta kääntyä vanhempiensa tai muiden sukulaistensa puoleen saadakseen tukea. 

Ainoa aikuinen Tylypahkassa, joka vaikuttaa välittävän oppilaiden hyvinvoinnista, on Matami Pomfrey. Vaikka hänen työnkuvaansa kuuluu ilmeisesti lähinnä fyysisten vammojen ja sairastumisten hoito, hän on jatkuvasti huolissaan siitä, mitä hänen potilaansa ovat joutuneet kärsimään. Useaan otteeseen Matami Pomfrey antaa opettajakunnan jäsenten, eritoten rehtori Dumbledoren, kuulla kunniansa, kun he kuulustelevat loukkaantuneita ja/tai traumatisoituneita oppilaita. Valitettavasti Matami Pomfrey on kuitenkin selvästi opettajia alempana koulun arvoasteikossa, joten hänen näkemyksillään ei vaikuta olevan paljoakaan painoarvoa ja hänen vaatimuksnsa voidaan sivuuttaa yksinkertaisella komennolla.  

Kaikki se henkinen väkivalta ja pahoinvointi, jota Tylypahkassa esiintyy, on osa laajempaa ilmiötä velhomaailmassa, jossa ihmisten psykologisista tarpeista ei huolehdita. Erityisesti velhot vaikuttavat kärsivän tästä psykologisen tuen puutteesta. Velhomaailmassa vallitsee tietynlainen hegemoninen maskuliinisuus, jossa pelko ja suru nähdään heikkouksina, jotka on piilotettava muilta ja kärsittävä stoalaisessa hiljaisuudessa. Myös teini-ikäinen Harry oppii varhain uskomaan, että ollakseen vahva ja rohkea mies, hänen on vain yksin kestettävä kaikki kokemansa väkivalta ja kaltoinkohtelu. 

Kuten olemme aiemminkin kirjoittaneet, yksittäinen velho tai noita on velhomaailmassa enemmän tai vähemmän oman onnensa nojassa. Velholapset oppivat viimeistään Tylypahkassa, että maailmassa hallitsevat ne, jotka ovat vahvimpia ja julmimpia, eikä apua ole tarjolla. Kaikesta tästä seuraa sukupolvesta toiseen jatkuva alhaisen hyvinvoinnin, mielenterveysongelmien ja väkivallan kierre, jonka voi nähdä perimmäisenä syynä koko velhomaailmaa vaivaavalle konfliktille, ja jota tulen tulevissa teksteissäni tarkemmin käsittelemään. 

– Liekki –

Tuliviskiä Tylypahkassa?

Tervepä hei. Yleensä emme ole kirjoittaneet blogiin juuri mitään henkilökohtaista tai ns. oikeaan elämään liittyvää, vaan pysyneet tiukasti asiassa. Koska edellisestä tekstistäni on kuitenkin päässyt vierähtämään useampi kuukausi, ajattelin, että anteeksipyyntö olisi paikallaan. Emme ole kesäloman aikana olleet Lauran kanssa samassa kaupungissa juuri lainkaan, joten Pottereista keskustelu ja niistä keskusteluista kumpuava kirjoitusinspiraatio ovat jääneet vähäisiksi. Laura sai kesän aikana pari tekstiä tehtyä, mutta itse olen ollut varsinainen superlusmu. Kiitän kuitenkin kärsivällisyydestänne ja uskallan alustavasti luvata, että tekstejä on luvassa taas vähän useammin lähiaikoina. Ja sitten itse asiaan!

Toivon ainakin, että on täysin itsestään selvää, että alkoholijuomat tai muut päihteet eivät missään nimessä kuulu kouluun meidän maailmassamme. Ainoana poikkeuksena tähän lienee erinäiset abivuoteen liittyvät perinteet kuten penkkarit ja abiristeilyt lukiossa, joissa koulun toiminnan ja vapaa-ajan välinen raja on häilyvä ja osallistuvat opiskelijat jo täysi-ikäisiä. Joka tapauksessa voimme oletettavasti todeta, että ainakaan opettajien ei ole sopivaa eikä turvallista nauttia alkoholia työajalla. Olipa kyse arvomaailman erilaisuudesta tai jostakin muusta, nämä päihteettömyyden periaatteet eivät kuintenkaan lainkaan toteudu Tylypahkassa. 

Tylypahka on alkoholinkäyttöön liittyen varsin monimutkainen paikka useammassakin mielessä. Ensinnäkin, oppilaiden ikähaarukka on laaja: nuorimmat oppilaat ovat meidän mittapuullamme alakouluikäisiä ja vanhimmat velhomaailman silmissä jo täysi-ikäisiä. Emme tunne velhojen alkoholilainsäädäntöä, jos sellaista on, mutta joka tapauksessa ei voida olettaa, että 11-vuotiaille ja täysi-ikäisille 17-vuotiaille olisi samat säännöt alkoholinkäytön suhteen. Lisäksi Tylypahka on sisäoppilaitos, jossa myös opettajat asuvat, eli sekä oppilaiden että henkilökunnan vapaa-aika tapahtuu enimmäkseen koulun alueella. 

Opettajien alkoholinkäyttöä Tylypahkassa monimutkaistaa entisestään se, että läpi Harry Potter -sarjan jää täysin epäselväksi, milloin opettajat ovat virka-ajalla ja milloin eivät. Ovatko esimerkiksi ateriat opettajien virka-aikaa vai ei, ja jos ei, kuka on silloin vastuussa oppilaista? Kirjasarjan tapahtumista voisi päätellä, että periaatteessa opettajat ovat aina työajalla ollessaan Tylypahkassa – asetelma, jonka eettisyys on kokonaan toisen blogitekstin asia – eli näin ollen heidän ei olisi missään vaiheessa hyväksyttävää olla alkoholin vaikutuksen alaisena koulun alueella. Todellisuus Tylypahkassa on kuitenkin varsin erilainen.

Ensimmäiset maininnat opettajien alkoholinkäytöstä koulussa löytyvät jo Viisasten kivestä. Ainakin jouluaterialla on tarjolla alkoholipitoista juotavaa ja illan mittaan useampi opettaja kuvataan enemmän tai vähemmän hiprakassa. Sitä meille ei kerrota, onko alkoholijuomia tarjolla myös läsnäoleville oppilaille, mutta myöhemmissä kirjoissa muuttuu yhä selvemmäksi, että ainakin opettajat nauttivat niitä melko säännöllisesti aterioiden yhteydessä. Fredin ja Georgen kerrotaan varastaneen useampaan otteeseen tuliviskiä Tylypahkan keittiöstä – sitä tuskin siellä olisi, ellei sitä käytettäisi. 

Ottaen huomioon kaiken muun oppilaiden turvallisuuden laiminlyönnin, jota Tylypahkassa tapahtuu, ei ehkä vaikuta kovinkaan vakavalta ongelmalta, jos opettajat nauttivat silloin tällöin viiniä aterioilla. Valitettavasti Tylypahkan henkilökunnan alkoholikäyttö ei kuitenkaan aina pysy kohtuuden rajoissa. Viisasten kivestä lähtien on selvää, että ensin riistanvartija ja sittemmin opettaja Hagrid on enemmän tai vähemmän alkoholisoitunut. Vastoinkäymisten kohdatessa, esimerkiksi Azkabanin vangissa, kun Hiinokan henki on uhattuna, Harry ja kumppanit löytävät toistuvasti Hagridin mökistään erittäin perinpohjaisesti humalassa. Hagridin juopottelu vaarantaa myös Tylypahkan turvallisuuden, sillä humalassa hän kertoo kenelle tahansa mitä tahansa – esimerkiksi Viisasten kivessä vieraalle miehelle pubissa, että Pörrö vartioi viisasten kiveä. 

Toinen Tylypahkan opettaja, jolle alkoholikäyttö on selvästi ongelma, on Professori Punurmio. Sen jälkeen, kun Feeniksin killassa Pimento ryhtyy kritisoimaan hänen opetustaan ja lopulta erottaa hänet, Purnurmio ilmeisestikin ratkeaa ryyppäämään. Vaikka hän saa työpaikkansa takaisin, oppituntien jakaminen kentauri Firenzen kanssa loukkaa häntä niin syvästi, että hänen alkoholinkäyttönsä vain pahenee. Puoliverisessä prinssissä Harry törmää useamman kerran Punurmioon, joka käyttäytyy tavallistakin holtittomammin, löyhkää sherryltä ja ilmeisesti piilottaa tyhjiä pulloja tarvehuoneeseen. Itse en ainakaan rehtorina voisi perustella sen paremmin Hagridin kuin Punurmionkaan pitämistä opetustehtävissä, elleivät he saisi juomistaan kuriin – mutta tiedämmekin, että Dumbledoren syillä heidän palkkaamiseensa oli hyvin vähän tekemistä kummankaan opetustaitojen kanssa. 

Tilanne on aivan yhtä sekava oppilaidenkin kohdalla, mitä alkoholinkäyttöön tulee. Kuten aiemmin mainitsin, emme tunne velhomaailman alkoholilainsäädäntöä emmekä siksi tiedä, olisiko alaikäisten oppilaiden lain mukaan luvallista juoda alkoholia. Voimme kuitenkin päätellä kirjoista, että siihen ei ainakaan kannusteta. Kuitenkaan oppilaiden tekemisiä valvotaan vain minimaalisesti; he ovat iltaisin tuvissaan käytännössä täysin oman onnensa nojassa. Kun yhtälöön lisätään se, että ennen Voldemortin paluuta Tylypahka ei juurikaan valvo sitä, mitä oppilaat tuovat mukanaan kouluun, on suorastaan naiivia olettaa, etteivätkö sadat keskenään elävät teini-ikäiset päätyisi jonkinlaisiin alkoholikokeiluihin, vaikka he eivät Fredin ja Georgen tavoin varastaisi viinaa keittiöstä. 

Kermakalja on vielä aivan oma lukunsa. Tiedämme, että sitä myydään Tylyahossa alaikäisille ja ainakin rohkelikot nauttivat sitä esimerkiksi huispausvoittojuhlissa myös koulun sisällä. Ilmeisesti kyseessä ei siis ole ainakaan kovin voimakkaan alkoholipitoinen juoma. Kuitenkin voidaan olettaa että kermakaljassakin on jonkin verran alkoholia – tarpeeksi juottamaan kotitonttu Winkyn kestohumalaan Feeniksin killassa. Veikkaisinkin, että vaikka sen alkoholipitoisuus saattaakin olla jotain prosentin luokkaa tai vähemmän, kermakaljaa ei saisi ostettua suomalaisesta ruokakaupasta näyttämättä papereitaan. 

Olemme siis todistaneet, että Tylypahkan oppilailla ja opettajilla on tahoillaan mahdollisuus halutessaan nauttia alkoholijuomia aina humalaan asti. Ilmeisesti alkoholin juominen on sopivaa myös yhdessä, sillä Puoliverisessä prinsissä Kuhnusarvio tarjoaa toimistossaan juuri 17 täyttäneelle Ronille ja vielä alaikäiselle Harrylle simaa. Englanninkielinen sana, jota alkuperäisessä tekstissä käytettiin oli muistaakseni "mead", mikä viittaa mielestäni voimakkaampaan alkoholijuomaan kuin tavallinen marketin vappusima. Tämä lienee jälleen yksi esimerkki siitä, miten opettajan rooli on jokaisen opettajan itse valittavissa Tylypahkassa, eikä opettajien ja oppilaiden välillä vaikuta olevan juuri minkäänlaisia rajoja.

– Liekki –