Kirjoitin edellisessä tekstissäni siitä, kuinka velhomaailma ei tunnista psyykkis-emotionaalisia ongelmia, eikä velhoilla ole olemassa järjestelmiä näihin ongelmiin puuttumiseen ja ihmisten mielenterveyden tukemiseen. Jatkan nyt samasta aiheesta, keskittyen tällä kertaa Tom Valedroon, eli Voldemortiin.
Missään vaiheessa Harry Potter -kirjoja ei liene epäselvää, kuka on sarjan ns. pääpahis. Voldemortin hahmo on velhomaailmassa niin syvää kauhua herättävä, että vielä yli kymmenen vuotta hänen katoamisensa jälkeen suurin osa velhoista ja noidista kieltäytyy lausumasta hänen nimeään. Olen kuitenkin sitä mieltä, että velhomaailma ja sen käytänteet eivät suinkaan olleet syyttömiä siinä, miten Tom Valedrosta tuli Voldemort.
Puoliverinen prinssi avaa ensimmäistä kertaa Potter-sarjan aikana ikkunan siihen, kuka Voldemort oikeastaan on, ja miten hänestä tuli Voldemort. Harry pääsee todistamaan Dumbledoren kokoamien muistojen kautta, miten vastasyntynyt Tom Valedro päätyy orpokotiin ja miten hän kasvaa tietämättä mitään velhomaailmasta.
Orpo, jästien keskellä kasvanut velholapsi Tom lienee tuntenut koko ikänsä itsensä paitsi hylätyksi, myös ulkopuoliseksi. Dumbledoren muistossa, jossa hän menee kutsumaan 11-vuotiaan Tomin Tylypahkaan, väritetään kuva oudosta, julmasta ja pelottavastakin lapsesta, joka on pienestä pitäen kiusannut muita lapsia ja jota lastenkodin aikusetkin vaikuttavat pelkäävän. En ole psykologi, mutta nuoren Tomin käytös viittaa mielestäni jonkinlaiseen puutteelliseen ja alikehittyneeseen empatiakykyyn ja mahdollisesti jonkinlaiseen persoonallisuushäiriöön.
Tässä kohtaa haluan astua hetkesi fiktiivisen velhomaailman ulkopuolelle, ja esittää hieman kritiikkiä J. K. Rowlingia kohtaan siinä, millaiseksi hän on kirjoittanut Tom Valderon hahmon. Puoliverisessä prinssissä annetaan ymmärtää, että Tom oli alusta lähtien omituinen ja julma lapsi – että hänessä oli lähtökohtaisesti jotain vialla. Mielestäni olisi ollut sekä vakuuttavampaa että vaikuttavampaa, jos Tom Valedron kasvaminen lordi Voldemortiksi olisi ollut vähittäistä ja suoremmin seurausta hänen kokemuksistaan ja kohtelustaan. Antagonistin kuvaaminen syntymästä saakka pahaksi tuntuu karkealta yksinkertaistukselta, joka huijaa meidät ajattelemaan, että on olemassa lähtökohtaisesti hyviä ja pahoja ihmisiä. Todellisuudessa kenestä hyvänsä voi oikeissa olosuhteissa tulla kieroutunut ja julma, mistä mielestäni Kalkaroksen hahmo kertoo hyvin. Jatkankin tätä tekstisarjaa seuraavaksi Kalkaroksen näkökulmasta.
Se väkivallan ja julmuuden tie, jota Tom Valedro oli lapsesta asti kulkenut, jatkui myös Tylypahkassa. Nuori Tom oli lahjakas oppilas ja myös suosittu muiden oppilaiden keskuudessa. Tomin kyky voittaa ikätoveriensa kunnioitus ja luottamus selkeästä empatiakyvyn puutteesta huolimatta viittaakin mielestäni nimenomaan persoonallisuushäiriöön. Dumbledore, joka kertoo Harrylle suhtautuneesa epäilevästi Tom Valderoon alusta asti, ei kuintenkaan puutu oppilaansa huolestuttavaankaan käytökseen tai elämään mitenkään, vaan tyytyy passiivisen tarkkailijan rooliin.
Lopulta Tom Valedro oli Tylypahkassa aivan yhtä yksin kuin hän oli ollut koko siihenastisen elämänsä. Hän ei kokenut – eikä varmaan edes olisi osannut kokea – minkäänlaista yhteyttä ikätovereihinsa, eikä hän saanut tarvitsemaansa tukea tai apua opettajiltakaan. Vaikka Tom oliopettajien ylistämä mallioppilas, kuten Salaisuuksien kammiossa käy ilmi, hän ei saanut apua pyytäessään sitä: hänet pakotettiin aina kesäksi pois Tylypahkasta takaisin vihaamaansa orpokotiin.
Vaikka Tom Valedrolla olisikin ollut antisosiaalinen tai narsistinen persoonallisuushäiriö, hänet olisi voinut vielä pelastaa. Jos velhomaailma olisi ollut empaattisempi häntä kohtaan, jos häntä olisi rakastettu ja hänen hyvinvoinnistaan olisi välitetty, jos Dumbledore olisi kääntänyt huolensa tästä lapsesta yritykseksi auttaa häntä. Sen sijaan Kolkon perheen mielenterveysongelmat periytyivät jälleen yhdelle sukupolvelle hoitamattomina, vapaina kytemään ja kasvamaan siksi vihaksi, vainoharhaisuudeksi, vallanhimoksi ja väkivallaksi, joka oli elänyt Tom Valderon suvussa aina Salazar Luihuisesta lähtien.
– Liekki –
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti