Yksinäinen lapsi velhomaailmassa – Severus Kalkaros

Severus Kalkaros lienee yksi Harry Potter -kirjojen kiistellyimmistä hahmoista. Olen nähnyt lukemattomia keskusteluja siitä, onko hän oikeasti hyvis vai pahis, ja kuinka on kymmeniä hahmoja, joiden mukaan Harryn olisi ennemin kannattanut nimetä poikansa Albus Severus. Omasta mielestäni  nimenomaan Kalkaroksen ristiriitaisuus tekee hänestä kiinnostavan hahmon, enkä usko yksiselitteiseen jaotteluun hyvien ja pahojen ihmisten välillä, sen paremmin fiktiossa kuin oikeassa elämässäkään.

On joka tapauksessa selvää, että  Kalkaros on yksi monista velhomaailman ja Tylypahkan välinpitämättömyyden uhreista. Harry pääsee näkemään välähdyksiä Kalkaroksen elämästä ensin Puoliverisessä prinssissä ja myöhemmin Kuoleman varjeluksissa. Muistoissa näkyy Kalkaroksen lapsuus perheessä, jossa isä oli ainakin emotionaalisesti ja ehkä myös fyysisesti väkivaltainen, vanhemmat riitelivät jatkuvasti ja koko perhe eli köyhyydessä ja kurjuudessa. Samoin kuin Harry itse, Kalkaros kasvaa Tylypahkaan lähtemiseen asti laiminlyötynä, aliravittuna ja vääränkokoisiin, käytettyihin vaatteisiin puettuna. 

Kalkaros ei kuitenkaan löydä Tylypahkasta sellaista kotia ja turvapaikkaa, jollaiseksi se muodostuu Harrylle. James Potter, Sirius Musta ja heidän kaverinsa aloittavat nuoren Severuksen kiusaamiseen jo junamatkalla Tylypahkaan – ja tämäkin hyljeksiminen ja halveksunta saa alkunsa tupajärjestelmästä, ennen kuin ketään läsnäolijoista on edes lajiteltu.

Kalkaros on lahjakas oppilas, joka on oppikirjaa taitavampi taikajuomien tekijä ja keksii kuusitoistavuotiaana itse kirouksia, mutta vertaistensa seurassa hän on hylkiö. James Potter ja kumppanit pilkkaavat ja kiusaavat häntä minkä ehtivät ja hänen ainoa oikea ystävänsä Tylypahkassa on Lily Evans, joka päätyi seurustelemaan hänen kiusaajansa kanssa. Toki Kalkaros myös itse halveksii Jamesia ja tämän kavereita, mutta tämä viha kumpuaa alemmuudentunnosta ja katkeruudesta, kun taas James ja Sirius piinaavat Kalkarosta ilmeisesti lähinnä huvikseen, koska se sallitaan heille. Opettajat ja koulun muu henkilökunta loistavat jälleen poissaolollaan, kun Tylypahkassa esiintyy kiusaamista. James ja kumppanit ovat koulun suosituimpia oppilaita ja rohkelikkoja, joten häiriökäyttäytyminen on heille sallittua, aivan kuin Harrylle ja hänen kavereilleen myöhemmin. Kalkaroksen katkeruus Harrya ja hänen käytöstään kohtaan lieneekin seurausta siitä, että se muistuttaa Kalkarosta niin paljon siitä, miten James ja kumppanit käyttäytyivät aikoinaan. 

Kalkaroksen elämäntarina yksinkertaistetaan usein siihen, että hän oli vihainen siitä, ettei Lily halunnut seurustella hänen kanssaan, tai vastannut hänen romanttisiin tunteisiinsa. Mielestäni tämä on kuitenkin yksinkertaistus, joka sivuuttaa esimerkiksi Kalkaroksen perhetaustan. Paitsi, että Lily oli Kalkaroksen ainoa ystävä koulussa, hän oli myös ainoa ystävä, joka nuorella Severuksella oli koskaan ollut, sekä hyvin todennäköisesti ainoa ihminen, joka oli koskaan osoittanut minkäänlaista kiintymystä, hellyyttä, ystävällisyyttä tai aitoa välittämistä Kalkarosta kohtaan. Kalkaroksen viha ja katkeruus James Potteria ja Jamesin ja Lilyn suhdetta ei mielestäni johdu niinkään siitä, ettei Lily vastannut Severuksen tunteisiin, vaan siitä, että hän menetti ainoan ihmisen, josta hän välitti, ja joka välitti hänestä. Kalkaroksen silmissä James vei hänen ainoan ystävänsä ja käänsi tämän häntä vastaan.

Kalkaroksen elämää määrittelee ennen kaikkea kasaantuva viha ja katkeruus, johon hän ei missään vaiheessaa saa apua. Hänen perheensä ei tarjonnut mallia rakastavasta, terveestä ihmissuhteesta, eikä Tylypahka helpottanut tilannetta – ennemminkin päin vastoin. Kalkaros päätyi kiinnostumaan Voldemortista ja tämän aatteista, koska Kuolonsyöjien keskuudessa vihaa ei tarvinnut piilottaa kestää hiljaisuudessa, vaan sitä tietoisesti kasvatettiin, lietsottiin ja purettiin muihin ihmisiin. Ihminen ei opi tunnetaitoja tai terveitä aggression purkamisen tapoja itsestään, vaan niihin on saatava malli kotona tai viimeistään koulussa; Kalkarokselta nämä mallit jäivät saamatta. Viimeinen niitti lienee ollut välien rikkoutuminen Lilyn kanssa, minkä jälkeen Kalkaroksella ei ollut enää mitään menetettävää. 

Vaikka Kalkaros välittää edelleen syvästi Lilystä, niin syvästi, että hän hylkää Voldemortin ja Kuolonsyöjät ensin toiveissaan pelastaa Lily ja tämän kuoltua suojellakseen hänen poikaansa, ns. hyvisten puolelle vaihtaminen ei riitä pelastamaan Kalkarosta. Lilyn kuolemasta aiheutuva trauma vain jatkaa kurjasta ja rakkaudettomasta lapsuudesta ja vuosien koulukiusaamisesta syntyneitä mielenterveysongelmia. Kuten olemme moneen kertaan todenneet, suoranaista psykoosia lievempiä mielenterveyden ongelmia ei velhomaailmassa tunnisteta, eikä niihin ole saatavilla apua. Kalkaros on yksin traumojensa, surunsa ja vihansa kanssa.

Dumbledore tuntee Kalkaroksen syyt puolen vaihtamiseen ja luottaa häneen, mutta muun Tylypahkan henkilökunnan silmissä hän on entisenä Kuolonsyöjänä edelleen hylkiö. Hän saa vertaistensa hyväksyntää aikuisenakaan, vaan hänet tuomitaan koko hänen loppuelämänsä ajan teininä ja parikymppisenä tehtyjen virheiden perusteella, siitä huolimatta, että Kalkaros palaa Voldemortin palvelukseen ainoastaan Dumbledoren käskystä, eikä hänen uskollisuutensa horju missään vaiheessa. Jos nuoruuden kuolonsyöjä-sympatiat tuomitsevat Kalkaroksen pahikseksi, samalla logiikalla myös Dumbledore on paha – hänhän oli nuorena Grindelwaldin läheinen ystävä ja hän suunnitteli velhojen ylivaltaa ja jästien alistamista.

Toimiessaan aikuisena opettajana Kalkaros kiusaa ja kohtelee epäreilusti oppilaitaan, erityisesti rohkelikkoja, tavalla, joka on täysin käsittämätön ja monella tapaa myös anteeksiantamaton. Vaikka Kalkaroksen toiminta opettajana ei missään nimessä ole hyväksyttävää, se on kuitenkin äärimmäisen ymmärrettävää. Hänen käytöstään vaikuttaisi säätelevän halu jollakin tavalla kostaa hänen itse koulussa kokemansa vääryydet oppilaille. Koko lapsuutensa ja nuoruutensa hän oli alistetussa asemassa, jossa ne, joilla oli valtaa, kohtelivat häntä epäreilusti ja aggressiivisesti. Päästessään itse vallan kahvaan, Kalkaros purkaa oppilaisiinsa kaiken sen vihan, turhautumisen ja katkeruuden, jota hänellä ei ollut mahdollisuutta ilmaista kiusaajiansa kohtaan kouluaikana. Hän käyttää valta-asemaansa väärin ja kiusaa oppilaitaan siitä yksinkertaisesta riemusta, että hänellä on nyt valtaa.

Aggresiivisen käytöksen alle kätkeytyy entisen koulukiusatun huono itsetunto. Teinivuosien kiusaaminen, Lilyyn liittyvä kokemus hylätyksi tulemisesta ja tahaton Lilyn kuoleman aiheuttaminen ovat saanet Kalkaroksen tuntemaan itsensä voimattomaksi. Autoritaarinen vallan väärinkäyttö on Kalkarokselle keino tuntea itsensä voimakkaaksi ja kontrolloida edes jotakin elämässään.  Hän purkaa omaa pahaa oloaan oppilaisiinsa ja kollegoihinsa, koska hän ei ole koskaan oppinut mitään muuta tapaa käsitellä tuntemaansa häpeää, vihaa, katumusta ja katkeruutta.

Kalkaroksen elämäntarina on jälleen yksi esimerkki siitä, miten ongelmat, viha ja väkivalta siirtyvät velhomaailmassa sukupolvesta toiseen loppumattomassa pahoinvoinnin kierteessä. Näen kuitenkin Harry päätöksen antaa toisen poikansa toiseksi nimeksi Severus merkkinä toivosta. Ehkä Harry on ymmärtänyt jotain, mikä on jäänyt edellisten sukupolvien ulottumattomiin: kukaan ei ole yksinkertaisesti hyvä tai paha, vaan jokainen meistä tekee sekä hyviä että pahoja tekoja. Harry tekee valinnan Albus Severuksen nimessä – hän päättää muistaa Severus Kalkaroksen katkeroituneen kiusaajan sijaan ihmisenä, joka teki parhaansa niillä eväillä, jotka hänelle oli elämässä annettu. Harryn sukupolvessa elääkin toivo anteeksiannosta, velhomaailmaan paremmasta tulevaisuudesta ja vihan ja väkivallan kierteen katkaisemisesta. 

– Liekki –

Erityisyys Tylypahkassa

Lähes kaikissa kehittyneissä maissa tarjotaan koulussa jonkinlaista apua oppilaille, joilla on esimerkiksi oppimiseen liittyviä vaikeuksia, kuten lukihäiriö tai erityinen matikkaan liittyvä oppimisvaikeus. Tylypahkassa oppimisvaikeudet, kuten myös tunne-elämän ongelmat tuntuvat jäävän kokonaan huomiotta. Ongelmiin ei saa apua. Sairaat tai vammaiset lapset eivät ilmeisesti edes pääse Tylypahkaan, ainakin jos ajatellaan Ariana Dumbledoren kohtaloa. Lupin on tietysti poikkeus sääntöön, koska hänelle mahdollistettiin koulutus "sairaudesta" huolimatta.

Otan esimerkiksi Nevillen. Sarjan alussa hän on kömpelö ja huonomuistinen oppilas, jota kiusataan näiden ominaisuuksien vuoksi. Sen sijaan, että opettajat ottaisivat huomioon Nevillen vaikeudet esimerkiksi antamalla helpompia tehtäviä, he läksyttävät häntä osaamattomuudesta. Tämä johtaa siihen, että Neville alkaa pelkäämään esimerkiksi Kalkarosta. Pelolla ei saavuteta hyviä oppimistuloksia. Nevilleä voitaisiin auttaa varmasti hyvin yksikertaisilla ratkaisuilla, jos opettajat sitä haluaisivat.

Ainoa oppiaine, jossa Neville pääsee loistamaan edes hieman, on yrttitieto. Kirjat eivät kerro tarpeeksi yrttitiedon tunneista, jotta voisin varmasti tietää mistä tämä johtuu. Arvaukseni kuitenkin on, että sen lisäksi että Neville on kiinnostunut yrttitiedosta, Verso ei ole McGarmivan tapaan tiukka tai Kalkaroksen tapaan lyttäävä, vaan tukee oppilaan oppimista lempeämmällä tavalla. Myös Lupin onnistuu tuottamaan azkabanin vangissa Nevillelle onnistumisen kokemuksen uskomalla siihen, että Neville on kykenevä, vaikka Kalkaros yrittää haukkua tätä Lupinille luokan edessä. Kirjoissa Nevillen ahdinkoa kuitenkin näytetään eniten taikajuomien ja muodonmuutosten tunneilla, jossa Kalkaros kiusaa vähän kaikkia ja McGarmiva on hieman pelottava. Heistä molemmat ovat varmasti oman alansa  asiantuntijoita ja tietävät mitä tekevät, mutta opettajankoulutuksen puutteen vuoksi pedagoginen osaaminen ei edistä oppilaan tasapainoista hyvinvointia.

Sarjan loppupuolella Neville on kokenut muutoksen, hänestä on tullut rohkeampi ja osaavampi. Muutos ei kuitenkaan ehdottomasti ole koulun opettajien ansiota. Feeniksin killassa Neville on Albuksen kaartin jäsen ja Harry onnistuu opettamaan hänelle monia suojataikoja, joita Neville olisi tuskin oppinut Pimennon tai Kalkaroksen tunneilla. Pimennon siksi että kukaan ei oppinut hänen tunneillaan mitään ja Kalkaroksen siksi että Neville pelkää häntä. AK:n ja ministeriön taistelun myötä Neville saa itsevarmuutta niin, että Kuoleman varjeluksissa Neville horjuttaa koulun kuolonsyöjäopettajien valtaa ja taistelee vastaan. On surullista, että muutokseen tarvitaan koulujen sääntöjen vastaista toimintaa ja henkilö, joka ei ole opettaja. Harry onnistuu olemaan sellainen opettaja, joita Tylypahka tarvitsee enemmän: kannustava, neuvoja antava ja opettamiaan asioita kokenut.

Eli, summasummarum, velhojen pitäisi oikeasti järjestää laadukasta pedagogista koulutusta, jotta opettajat voisivat olla hyviä opettajia, eivätkä pelkästään oman alansa "tieteellisiä" asiantuntijoita. He tarvitsisivat joitakin käytäntöjä, joilla auttavat oppimisvaikeuksien kanssa painivia oppilaita. Heitä nimittäin ihan varmasti on – Neville ei voi olla ainoa, jonka on vaikea oppia. Aina ei ole kyse siitä, tekeekö läksyt ja harjoittekeeko itsenäisesti. Toiset vain tarvitsevat enemmän aikaa ja apua.

– Laura –

Yksinäinen lapsi velhomaailmassa - Tom Valedro

Kirjoitin edellisessä tekstissäni siitä, kuinka velhomaailma ei tunnista psyykkis-emotionaalisia ongelmia, eikä velhoilla ole olemassa järjestelmiä näihin ongelmiin puuttumiseen ja ihmisten mielenterveyden tukemiseen. Jatkan nyt samasta aiheesta, keskittyen tällä kertaa Tom Valedroon, eli Voldemortiin. 

Missään vaiheessa Harry Potter -kirjoja ei liene epäselvää, kuka on sarjan ns. pääpahis. Voldemortin hahmo on velhomaailmassa niin syvää kauhua herättävä, että vielä yli kymmenen vuotta hänen katoamisensa jälkeen suurin osa velhoista ja noidista kieltäytyy lausumasta hänen nimeään. Olen kuitenkin sitä mieltä, että velhomaailma ja sen käytänteet eivät suinkaan olleet syyttömiä siinä, miten Tom Valedrosta tuli Voldemort. 

Puoliverinen prinssi avaa ensimmäistä kertaa Potter-sarjan aikana ikkunan siihen, kuka Voldemort oikeastaan on, ja miten hänestä tuli Voldemort. Harry pääsee todistamaan Dumbledoren kokoamien muistojen kautta, miten vastasyntynyt Tom Valedro päätyy orpokotiin ja miten hän kasvaa tietämättä mitään velhomaailmasta. 

Orpo, jästien keskellä kasvanut velholapsi Tom lienee tuntenut koko ikänsä itsensä paitsi hylätyksi, myös ulkopuoliseksi. Dumbledoren muistossa, jossa hän menee kutsumaan 11-vuotiaan Tomin Tylypahkaan, väritetään kuva oudosta, julmasta ja pelottavastakin lapsesta, joka on pienestä pitäen kiusannut muita lapsia ja jota lastenkodin aikusetkin vaikuttavat pelkäävän. En ole psykologi, mutta nuoren Tomin käytös viittaa mielestäni jonkinlaiseen puutteelliseen ja alikehittyneeseen empatiakykyyn ja mahdollisesti jonkinlaiseen persoonallisuushäiriöön.

Tässä kohtaa haluan astua hetkesi fiktiivisen velhomaailman ulkopuolelle, ja esittää hieman kritiikkiä J. K. Rowlingia kohtaan siinä, millaiseksi hän on kirjoittanut Tom Valderon hahmon. Puoliverisessä prinssissä annetaan ymmärtää, että Tom oli alusta lähtien omituinen ja julma lapsi – että hänessä oli lähtökohtaisesti jotain vialla. Mielestäni olisi ollut sekä vakuuttavampaa että vaikuttavampaa, jos Tom Valedron kasvaminen lordi Voldemortiksi olisi ollut vähittäistä ja suoremmin seurausta hänen kokemuksistaan ja kohtelustaan. Antagonistin kuvaaminen syntymästä saakka pahaksi tuntuu karkealta yksinkertaistukselta, joka huijaa meidät ajattelemaan, että on olemassa lähtökohtaisesti hyviä ja pahoja ihmisiä. Todellisuudessa kenestä hyvänsä voi oikeissa olosuhteissa tulla kieroutunut ja julma, mistä mielestäni Kalkaroksen hahmo kertoo hyvin. Jatkankin tätä tekstisarjaa seuraavaksi Kalkaroksen näkökulmasta.

Se väkivallan ja julmuuden tie, jota Tom Valedro oli lapsesta asti kulkenut, jatkui myös Tylypahkassa. Nuori Tom oli lahjakas oppilas ja myös suosittu muiden oppilaiden keskuudessa. Tomin kyky voittaa ikätoveriensa kunnioitus ja luottamus selkeästä empatiakyvyn puutteesta huolimatta viittaakin mielestäni nimenomaan persoonallisuushäiriöön. Dumbledore, joka kertoo Harrylle suhtautuneesa epäilevästi Tom Valderoon alusta asti, ei kuintenkaan puutu oppilaansa  huolestuttavaankaan käytökseen tai elämään mitenkään, vaan tyytyy passiivisen tarkkailijan rooliin.

Lopulta Tom Valedro oli Tylypahkassa aivan yhtä yksin kuin hän oli ollut koko siihenastisen elämänsä. Hän ei kokenut – eikä varmaan edes olisi osannut kokea – minkäänlaista yhteyttä ikätovereihinsa, eikä hän saanut tarvitsemaansa tukea tai apua opettajiltakaan. Vaikka Tom oliopettajien ylistämä mallioppilas, kuten Salaisuuksien kammiossa käy ilmi, hän ei saanut apua pyytäessään sitä: hänet pakotettiin aina kesäksi pois Tylypahkasta takaisin vihaamaansa orpokotiin.

Vaikka Tom Valedrolla olisikin ollut antisosiaalinen tai narsistinen persoonallisuushäiriö, hänet olisi voinut vielä pelastaa. Jos velhomaailma olisi ollut empaattisempi häntä kohtaan, jos häntä olisi rakastettu ja hänen hyvinvoinnistaan olisi välitetty, jos Dumbledore olisi kääntänyt huolensa tästä lapsesta yritykseksi auttaa häntä. Sen sijaan Kolkon perheen mielenterveysongelmat periytyivät jälleen yhdelle sukupolvelle hoitamattomina, vapaina kytemään ja kasvamaan siksi vihaksi,  vainoharhaisuudeksi, vallanhimoksi ja väkivallaksi, joka oli elänyt Tom Valderon suvussa aina Salazar Luihuisesta lähtien.

– Liekki –

Surkea, hirveä, peikko

Kun luimme Puoliveristä prinssiä, huomasimme erään kummallisen seikan, jota näin opettajaopiskelijoina jäimme ihmettelemään. 

Velhomaailman ihmeisiin perehdyttävän tutkinnon (V.I.P) arvosana-asteikko on nähdäksemme pedagogisesti järjetön, sillä hylättyjä arvosanoja on kolme. Arvosanoja on yhteensä kuusi, joista hyväksyttyjä ovat Upea (U), odotukset ylittävä (O) ja kelvollinen (K) ja hylättyjä surkea (S), hirveä (H) ja peikko (P). 

Kaiken järjen mukaan hylätty on hylätty, eikä se muutu muuksi sillä että arvosanatasoja on kolme. Kolmella hylätyllä arvosanalla vaatimustaso nousee pilviin ja oppilaiden suorituksissa keskitytään negatiivisiin puoliin – siihen onnistuuko oppilas pääsemään läpi ja jos ei, kuinka huonosti koe meni.

Jo hylättyjen arvosanojen sanoissa on inhottava, oppilasta lannistava kaiku. Kuinka kannustavaa on saada tutkinnosta hirveä tai jopa peikko, olento joka on ilmeisesti tyhmä kuin saapas? Arvosanoista erityisesti peikko menee liikaa oppilaan henkilökohtaisten ominaisuuksien arviointiin eikä niinkään suoritukseen, koska se rinnastetaan velhojen tyhmänä pitämään olentoon – tällöinhän myös oppilasta pidetään peikkona.

Jos arvosanoistea haluttaisiin saada oikeasti kannustavammat, olisi hylättyjä arvosanoja vain yksi, joka kertoisi mahdollisimman neutraalisti että koe ei mennyt läpi – sana hylätty sopii tähän vallan mainiosti. Tämän lisäksi hyväksyttyjä arvosanoja lisättäisiin, sillä jo toiseksi paras arvosana vihjaa, että oppilas suoriutui odotusta paremmin. Hyväksytyistä arvosanoista puuttuu "hyvä", se perus keskitason oppilas.

Jos minä saisin uudistaa arvosanajärjestelmän (ja minun olisi ainakin osittain käytettävä velhojen järjettömiä käsitteitä), arvosanat olisivat jotakuinkin nämä:

Hyväksytyt:

Upea/erittäin hyvä

Hyvä

Odotukset ylittävä

Kelvollinen 

Hylätyt arvosanat:

Hylätty

Näin saataisiin myös enemmän väljyyttä hyväksyttyihin arvosanoihin ja S.U.P.E.R–tasolle voisi päästä helpommin, koska arvosanojen välinen taitotasokuilu ei olisi niin suuri. Minusta on outoa, että tutkinnosta täytyy useimmissa aineissa saada paras tai toisiksi paras arvosana, että voi jatkaa opintoja kyseisessä aineessa. Näin aikaisessa vaiheessa eritytyminen johtaa luokkaeroihin (jotka eivät tosin näytä haittaavan velhoja) ja sulkee oppilailta ovia tulevaisuuden ammatteihin. Toiset sitä paitsi saattaisivat tarvita enemmän aikaa tai tukea opinnoissaan ja yltää sitten S.U.P.E.R – tasolle ja haaveilemaansa ammattiin (tulen käsittelemään tätä seuraavassa tekstissäni). 

Eli velhot hei, miettikääpä vähän uudestaan tuota arvosanajärjestelmäänne!

– Laura –

Yksinäinen lapsi velhomaailmassa

Heh, saatoin mennä hieman asioiden edelle luvatessani, että blogitekstejä tulee jatkossa säännöllisemmin...

Kirjoitin aiemmin siitä, miten monin tavoin Tylypahkan oppilaiden turvallisuus on jatkuvasti uhattuna koulussa. Jatkan nyt tästä aiheesta, mutta tällä kertaa keskityn fyysisen sijaan oppilaiden psyykkiseen, emotionaaliseen ja sosiaaliseen turvallisuuteen. Koska aihe on laaja, ja kietoutunut yhteen monien muiden velhomaailmassa nähtävien ilmiöiden kanssa, tämä teksti tulee olemaan ensimmäinen sarjassa, jossa käsittelen velhojen ja noiten psyykkistä hyvinvointia Harry Potter –kirjojen eri henkilöiden näkökulmasta. Tässä tekstissä keskityn Harryyn ja hänen ystäviinsä; myöhemmin aion käsitellä ainakin Severus Kalkaroksen, Draco Malfoyn ja Tom Valedron/Voldemortin elämää. 

On sanomattakin selvää, että Tylypahkassa esiintyy rajuja puutteita siinä, miten oppilaiden psyykkisestä hyvinvoinnista huolehdistaan. Koulukiusaaminen on yleistä eikä siihen puututa, minkäänlaisesta ryhmäyttämisestä ei ole puhettakaan ja tupien väliseen kilpailuun ja vihanpitoon jopa kannustetaan. Ennen kaikkea linnan seinien sisään on koottu satoja teini-ikäisiä, joita ei käytännössä valvota lainkaan oppituntien ulkopuolella, ja joilla ei koko kouluvuoden aikana ole käytettävissään ketään turvallista aikuista, jolle puhua. 

Koulukiusaaminen on näkyvä, mutta ilmeisen kuoliaaksi vaiettu ongelma Tylypahkassa. Koska oppilaiden vapaa-ajan valvonta on olematonta, on epätodennäköistä, että opettajat ylipäätään tulevat tietoisiksi kiusaamistapauksista. Silloinkin kun joku opettajista sattuu paikalle kiusaamistilanteessa, ainoat puuttumisen keinot vaikuttaisivat olevan tupapisteiden vähentäminen ja jälki-istunto – ja kumpiakin rangaistuksia jaellaan epäjohdonmukaisesti ja satunnaisesti, riippuen siitä, kuka opettaja ja ketkä oppilaat ovat kyseessä. Tämä on tietenkin osa suurempaa Tylypahkan rangaistuskäytäntöihin liittyvää ongelmaa, jossa kasvatuskeskustelut on korvattu sellaisilla rangaistuksilla, joilla ei ole mitään pedagogista tarkoitusta. Erityisesti kiusaamistapauksissa olisi tärkeää, että tilanne purettaisiin keskustelulla, jossa sekä kiusaaja että kiusattu saisivat tuoda oman kokemuksensa esiin ja opettaja saisi kokonaiskäsityksen kiusaamisesta, joka useimmiten on toistuvaa. 

Harryn ystävistä eniten kiusaamisen kohteeksi joutuu Neville. Paitsi, että luihuiset, eritoten Malfoy, mielellään ivaavat ja härnäävät kömpelöä ja pelokasta Neville-parkaa, joutuu hän usein myös oman tupansa silmätikuksi. Esimerkiksi Azkabanin vangissa, kun Sirius Musta pääsee Rohkelikkotorniin Nevillen hukkaaman salasanalistan avulla, Neville saa empatian sijaan osakseen vain vihaa ja torjuntaa, mikä tietenkin pahentaa hänen tilannettaan entisestään. Jopa Harry, Ron ja Hermione, jotka periaattessa kutsuvat itseään Nevillen ystäviksi, suhtautuvat häneen lähse aina alentuvasti ja vähättelevästi. Neville, joka tuntuu pärjäävän huonosti sekä akateemisesti että sosiaalisesti, tarvitsisi erityistä tukea, mutta sen sijaan myös opettajat kiusaavat häntä – Azkabanin vangissa Nevillen mörkö muuttuu professori Kalkarokseksi, eli lapsen, jonka vanhemmat on kidutettu järjiltään, suurin pelko  on yksi niistä opettajista, joiden velvollisuus olisi huolehtia hänen hyvinvoinnistaan.

Missä tahansa meidän maailmamme koulussa Hermionea pidettäisiin myös koulukiusattuna. Ensimmäisen kouluvuotensa alussa Viisasten kivessä kirjaviisaalla ja sosiaalisesti kömpelöllä Hermionella ei ole yhtään ystävää ja kaikki, myös hänen oman tupansa jäsenet, Ron etunenässä, pilkkaavat häntä ja hänen taipumustaan pätemiseen. Myöhemmissä kirjoissa Hermione joutuu kestämään sitä, miten luihuiset, erityisesti Malfoy, systemaattisesti haukkuvat häntä kuraveriseksi – meidän maailmassamme tämä vastaisi mustan oppilaan nimittämistä neekeriksi. Tähänkään ei kuitenkaan kukaan puutu, ennemmin päin vastoin. Kun Malfoy Liekehtivässä pikarissa taikoo Hermionen etuhampaat kasvamaan holtittomasti, paikalle sattunut Kalkaros ei rankaise Malfoyta eikä auta Hermionea, vaan laukaisee ehkä anteeksiantamattomimman kommenttinsa koko kirjasarjassa: ettei hän huomaa mitään eroa. 

Näkyvin oppilaiden välinen toistuva väkivallankäyttö lienee Harryn ja Malfoyn skisma. Tätä jatkuvaa nimittelyä, uhkailua, pilkkaamista ja tappelua on ehkä hankalampi kutsua kiusaamiseksi, koska sekä Harry että Malfoy ovat aktiivisia osapuolia, jotka eivät koskaan jätä käyttämättä tilaisuutta yrittää vaikeuttaa toistensa elämää. Voitiinpa puhua kiusaamisesta tai ei, on kuitenkin päivänselvää, että Harryn ja Malfoyn vihamieliset välit ovat varsin hyvin koko koulun, myös opettajien, tiedossa. Siltikään koko kirjasarjan aikana yksikään opettaja ei tee elettäkään tämän tilanteen purkamiseksi. Jos Harry ja Malfoy jäävät rysän päältä kiinni tappelemisesta, he saavat ehkä osakseen tavanomaisia pisteiden vähentämis- tai jälki-istuntorangaistuksia, mutta missään vaiheessa heitä ei vedetä sivuun ja käydä rauhallista, perusteellista aikuisen johtamaa keskustelua siitä, miksi heidän on oltava jatkuvasti toistensa kurkuissa kiinni, ja miten tilanteeseen voitaisiin saada muutosta. 

Kiusaaminen on siis yleistä, eikä siihen puututa. Lisäksi kiusaamisen uhreilla ei ole ketään, kenen puoleen kääntyä traumaattisten kokemustensa kanssa. Koulukuraattorin ja koulupsykologin ammatit ovat ilmeisen tuntemattomia käsitteitä Tylypahkassa, eikä velhomaailmassa vaikuta olevan muutakaan mielenterveyteen liittyvää tukea tarjolla. 

Suuressa osassa Harry Potter –sarjaa velhomaailma on enemmän tai vähemmän sotatilassa, minkä vuoksi on ehkä hieman ymmärrettävämpää, että Tylypahkassa asiat ovat jokseenkin retuperällä. Toisaalta on todettava, että konfliktin keskellä olisi korostetun tärkeää, että oppilailla olisi mielenterveyspalveluita käytettävissään. Tylypahkassa tapahtuu koko kirjasarjan ajan ainakin kerran vuodessa jotain sellaista, jonka vuoksi suurin piirtein koko koulu tarvitsisi kriisiterapiaa. Esimerkiksi Salaisuuksien kammiossa koulussa tapahtuu useita hyökkäyksiä, joista osa kohdistuu koulun oppilaisiin, mutta pelästyneille ja mahdollisesti traumatisoituneille oppilaille ei ole tarjolla mitään tukea – ei edes 11-vuotiaalle Ginnylle, joka viettää suurimman osan ensimmäistä kouluvuottaan Voldemortin riivaamana ja melkein kuolee. 

Samankaltainen tilanne on esimerkiksi Liekehtivässä pikarissa kolmivelhoturnajaisten jälkeen, kun koulun oppilas Cedric Diggory on kuollut. Cedric oli suosittu oppilas, joten hän jätti jälkeensä varmasti suuren määrän ystäviä, jotka olisivat kipeästi tarvinneet kriisiapua. Feeniksin killassa on ilmeistä, että ainakin Cedricin tyttöystävä Cho Chang hakee suorastaan epätoivoisesti jotakuta, jonka kanssa puhua menetyksestään – jopa siinä määrin, että hän ryhtyy seurustelemaan Harryn kanssa siinä toivossa, että tämä haluaisi puhua Cedricin kuolemasta. 

Raivostuttavin esimerkki kriisiavun puutteesta lienee se, miten Harrya kohdellaan Liekehtivän pikarin ja Feeniksin killan välisenä kesälomana. Hän on 14-vuotias, joka on juuri nähnyt koulutoverinsa kuoleman, todistanut vanhempiensa murhaajan paluun ja taistellut tätä vastaan. Sen sijaan, että Harrysta huolehdittaisiin, saati että hän saisi kriisiterapiaa, hänet pakotetaan kertomaan traumaattisesta kokemuksestaan välittömästi, minkä jälkeen hänet lähtetetään eristyksiin henkisesti ja fyysisesti väkivaltaiseen perheympäristöön koko kesäksi. Takaumat, painajaiset ja hallitsemattoman tunnepurkaukset osoittavat selvästi Harryn kärsivän kokemansa jälkeen traumaperäisestä stressihäiriöstä, mutta avun tarjoamisen sijaan hänet eristetään täysin ja hänelle kieltäydytään kertomasta mitä velhomaailmassa tapahtuu. Edes hänen parhaat ystävänsä Ron ja Hermione eivät saa kertoa hänelle mitään. Sama toistuu Feeniksin killan lopussa, kun Harry näkee kummisetänsä Siriuksen kuoleman.

Vaikka velhomaailmassa ei elettäisi sota-aikaa, joka aiheuttaa lapsille ja nuorille traumaattisia kokemuksia, koulussa olisi silti oltava tarjolla psykososiaalista ja emotionaalista tukea. Aivan tavalliset, ei-traumatisoituneet ja hyvinvoivat teini-ikäiset tarvitsevat tarvitsevat aikuisen ohjausta, tukea ja apua aivan tavallisissa kasvamiseen ja aikuistumiseen liittyvissä ongelmissa ja kysymyksissä. He tarvitsevat ihmissuhde-neuvoja, ammatinvalinta-apua, tukea oman seksuaalisuutensa kehityksessä ja niin edelleen. Tämä tarve korostuu entisestään sisäoppilaitoksessa, jossa oppilailla ei ole mahdollisuutta kääntyä vanhempiensa tai muiden sukulaistensa puoleen saadakseen tukea. 

Ainoa aikuinen Tylypahkassa, joka vaikuttaa välittävän oppilaiden hyvinvoinnista, on Matami Pomfrey. Vaikka hänen työnkuvaansa kuuluu ilmeisesti lähinnä fyysisten vammojen ja sairastumisten hoito, hän on jatkuvasti huolissaan siitä, mitä hänen potilaansa ovat joutuneet kärsimään. Useaan otteeseen Matami Pomfrey antaa opettajakunnan jäsenten, eritoten rehtori Dumbledoren, kuulla kunniansa, kun he kuulustelevat loukkaantuneita ja/tai traumatisoituneita oppilaita. Valitettavasti Matami Pomfrey on kuitenkin selvästi opettajia alempana koulun arvoasteikossa, joten hänen näkemyksillään ei vaikuta olevan paljoakaan painoarvoa ja hänen vaatimuksnsa voidaan sivuuttaa yksinkertaisella komennolla.  

Kaikki se henkinen väkivalta ja pahoinvointi, jota Tylypahkassa esiintyy, on osa laajempaa ilmiötä velhomaailmassa, jossa ihmisten psykologisista tarpeista ei huolehdita. Erityisesti velhot vaikuttavat kärsivän tästä psykologisen tuen puutteesta. Velhomaailmassa vallitsee tietynlainen hegemoninen maskuliinisuus, jossa pelko ja suru nähdään heikkouksina, jotka on piilotettava muilta ja kärsittävä stoalaisessa hiljaisuudessa. Myös teini-ikäinen Harry oppii varhain uskomaan, että ollakseen vahva ja rohkea mies, hänen on vain yksin kestettävä kaikki kokemansa väkivalta ja kaltoinkohtelu. 

Kuten olemme aiemminkin kirjoittaneet, yksittäinen velho tai noita on velhomaailmassa enemmän tai vähemmän oman onnensa nojassa. Velholapset oppivat viimeistään Tylypahkassa, että maailmassa hallitsevat ne, jotka ovat vahvimpia ja julmimpia, eikä apua ole tarjolla. Kaikesta tästä seuraa sukupolvesta toiseen jatkuva alhaisen hyvinvoinnin, mielenterveysongelmien ja väkivallan kierre, jonka voi nähdä perimmäisenä syynä koko velhomaailmaa vaivaavalle konfliktille, ja jota tulen tulevissa teksteissäni tarkemmin käsittelemään. 

– Liekki –

Tuliviskiä Tylypahkassa?

Tervepä hei. Yleensä emme ole kirjoittaneet blogiin juuri mitään henkilökohtaista tai ns. oikeaan elämään liittyvää, vaan pysyneet tiukasti asiassa. Koska edellisestä tekstistäni on kuitenkin päässyt vierähtämään useampi kuukausi, ajattelin, että anteeksipyyntö olisi paikallaan. Emme ole kesäloman aikana olleet Lauran kanssa samassa kaupungissa juuri lainkaan, joten Pottereista keskustelu ja niistä keskusteluista kumpuava kirjoitusinspiraatio ovat jääneet vähäisiksi. Laura sai kesän aikana pari tekstiä tehtyä, mutta itse olen ollut varsinainen superlusmu. Kiitän kuitenkin kärsivällisyydestänne ja uskallan alustavasti luvata, että tekstejä on luvassa taas vähän useammin lähiaikoina. Ja sitten itse asiaan!

Toivon ainakin, että on täysin itsestään selvää, että alkoholijuomat tai muut päihteet eivät missään nimessä kuulu kouluun meidän maailmassamme. Ainoana poikkeuksena tähän lienee erinäiset abivuoteen liittyvät perinteet kuten penkkarit ja abiristeilyt lukiossa, joissa koulun toiminnan ja vapaa-ajan välinen raja on häilyvä ja osallistuvat opiskelijat jo täysi-ikäisiä. Joka tapauksessa voimme oletettavasti todeta, että ainakaan opettajien ei ole sopivaa eikä turvallista nauttia alkoholia työajalla. Olipa kyse arvomaailman erilaisuudesta tai jostakin muusta, nämä päihteettömyyden periaatteet eivät kuintenkaan lainkaan toteudu Tylypahkassa. 

Tylypahka on alkoholinkäyttöön liittyen varsin monimutkainen paikka useammassakin mielessä. Ensinnäkin, oppilaiden ikähaarukka on laaja: nuorimmat oppilaat ovat meidän mittapuullamme alakouluikäisiä ja vanhimmat velhomaailman silmissä jo täysi-ikäisiä. Emme tunne velhojen alkoholilainsäädäntöä, jos sellaista on, mutta joka tapauksessa ei voida olettaa, että 11-vuotiaille ja täysi-ikäisille 17-vuotiaille olisi samat säännöt alkoholinkäytön suhteen. Lisäksi Tylypahka on sisäoppilaitos, jossa myös opettajat asuvat, eli sekä oppilaiden että henkilökunnan vapaa-aika tapahtuu enimmäkseen koulun alueella. 

Opettajien alkoholinkäyttöä Tylypahkassa monimutkaistaa entisestään se, että läpi Harry Potter -sarjan jää täysin epäselväksi, milloin opettajat ovat virka-ajalla ja milloin eivät. Ovatko esimerkiksi ateriat opettajien virka-aikaa vai ei, ja jos ei, kuka on silloin vastuussa oppilaista? Kirjasarjan tapahtumista voisi päätellä, että periaatteessa opettajat ovat aina työajalla ollessaan Tylypahkassa – asetelma, jonka eettisyys on kokonaan toisen blogitekstin asia – eli näin ollen heidän ei olisi missään vaiheessa hyväksyttävää olla alkoholin vaikutuksen alaisena koulun alueella. Todellisuus Tylypahkassa on kuitenkin varsin erilainen.

Ensimmäiset maininnat opettajien alkoholinkäytöstä koulussa löytyvät jo Viisasten kivestä. Ainakin jouluaterialla on tarjolla alkoholipitoista juotavaa ja illan mittaan useampi opettaja kuvataan enemmän tai vähemmän hiprakassa. Sitä meille ei kerrota, onko alkoholijuomia tarjolla myös läsnäoleville oppilaille, mutta myöhemmissä kirjoissa muuttuu yhä selvemmäksi, että ainakin opettajat nauttivat niitä melko säännöllisesti aterioiden yhteydessä. Fredin ja Georgen kerrotaan varastaneen useampaan otteeseen tuliviskiä Tylypahkan keittiöstä – sitä tuskin siellä olisi, ellei sitä käytettäisi. 

Ottaen huomioon kaiken muun oppilaiden turvallisuuden laiminlyönnin, jota Tylypahkassa tapahtuu, ei ehkä vaikuta kovinkaan vakavalta ongelmalta, jos opettajat nauttivat silloin tällöin viiniä aterioilla. Valitettavasti Tylypahkan henkilökunnan alkoholikäyttö ei kuitenkaan aina pysy kohtuuden rajoissa. Viisasten kivestä lähtien on selvää, että ensin riistanvartija ja sittemmin opettaja Hagrid on enemmän tai vähemmän alkoholisoitunut. Vastoinkäymisten kohdatessa, esimerkiksi Azkabanin vangissa, kun Hiinokan henki on uhattuna, Harry ja kumppanit löytävät toistuvasti Hagridin mökistään erittäin perinpohjaisesti humalassa. Hagridin juopottelu vaarantaa myös Tylypahkan turvallisuuden, sillä humalassa hän kertoo kenelle tahansa mitä tahansa – esimerkiksi Viisasten kivessä vieraalle miehelle pubissa, että Pörrö vartioi viisasten kiveä. 

Toinen Tylypahkan opettaja, jolle alkoholikäyttö on selvästi ongelma, on Professori Punurmio. Sen jälkeen, kun Feeniksin killassa Pimento ryhtyy kritisoimaan hänen opetustaan ja lopulta erottaa hänet, Purnurmio ilmeisestikin ratkeaa ryyppäämään. Vaikka hän saa työpaikkansa takaisin, oppituntien jakaminen kentauri Firenzen kanssa loukkaa häntä niin syvästi, että hänen alkoholinkäyttönsä vain pahenee. Puoliverisessä prinssissä Harry törmää useamman kerran Punurmioon, joka käyttäytyy tavallistakin holtittomammin, löyhkää sherryltä ja ilmeisesti piilottaa tyhjiä pulloja tarvehuoneeseen. Itse en ainakaan rehtorina voisi perustella sen paremmin Hagridin kuin Punurmionkaan pitämistä opetustehtävissä, elleivät he saisi juomistaan kuriin – mutta tiedämmekin, että Dumbledoren syillä heidän palkkaamiseensa oli hyvin vähän tekemistä kummankaan opetustaitojen kanssa. 

Tilanne on aivan yhtä sekava oppilaidenkin kohdalla, mitä alkoholinkäyttöön tulee. Kuten aiemmin mainitsin, emme tunne velhomaailman alkoholilainsäädäntöä emmekä siksi tiedä, olisiko alaikäisten oppilaiden lain mukaan luvallista juoda alkoholia. Voimme kuitenkin päätellä kirjoista, että siihen ei ainakaan kannusteta. Kuitenkaan oppilaiden tekemisiä valvotaan vain minimaalisesti; he ovat iltaisin tuvissaan käytännössä täysin oman onnensa nojassa. Kun yhtälöön lisätään se, että ennen Voldemortin paluuta Tylypahka ei juurikaan valvo sitä, mitä oppilaat tuovat mukanaan kouluun, on suorastaan naiivia olettaa, etteivätkö sadat keskenään elävät teini-ikäiset päätyisi jonkinlaisiin alkoholikokeiluihin, vaikka he eivät Fredin ja Georgen tavoin varastaisi viinaa keittiöstä. 

Kermakalja on vielä aivan oma lukunsa. Tiedämme, että sitä myydään Tylyahossa alaikäisille ja ainakin rohkelikot nauttivat sitä esimerkiksi huispausvoittojuhlissa myös koulun sisällä. Ilmeisesti kyseessä ei siis ole ainakaan kovin voimakkaan alkoholipitoinen juoma. Kuitenkin voidaan olettaa että kermakaljassakin on jonkin verran alkoholia – tarpeeksi juottamaan kotitonttu Winkyn kestohumalaan Feeniksin killassa. Veikkaisinkin, että vaikka sen alkoholipitoisuus saattaakin olla jotain prosentin luokkaa tai vähemmän, kermakaljaa ei saisi ostettua suomalaisesta ruokakaupasta näyttämättä papereitaan. 

Olemme siis todistaneet, että Tylypahkan oppilailla ja opettajilla on tahoillaan mahdollisuus halutessaan nauttia alkoholijuomia aina humalaan asti. Ilmeisesti alkoholin juominen on sopivaa myös yhdessä, sillä Puoliverisessä prinsissä Kuhnusarvio tarjoaa toimistossaan juuri 17 täyttäneelle Ronille ja vielä alaikäiselle Harrylle simaa. Englanninkielinen sana, jota alkuperäisessä tekstissä käytettiin oli muistaakseni "mead", mikä viittaa mielestäni voimakkaampaan alkoholijuomaan kuin tavallinen marketin vappusima. Tämä lienee jälleen yksi esimerkki siitä, miten opettajan rooli on jokaisen opettajan itse valittavissa Tylypahkassa, eikä opettajien ja oppilaiden välillä vaikuta olevan juuri minkäänlaisia rajoja.

– Liekki –

Kolmivelhoturnajaiset – pienen piirin hengenvaarallista leikkiä

Liekehtivässä pikarissa Tylypahkassa järjestetään kolmen suurimman taikakoulun väliset kilpailut, kolmivelhoturnajaiset. Turnajaisissa on paljon epäkohtia ja suurin näistä on varmaankin itse koetukset. Koetuksia on kolme, ja ne kaikki ovat vaarallisia. Aiemmin turnajaiset onkin lopetettu juuri siksi, että kilpailijoita on kuollut runsaasti. Tämä herättää kysymyksen: Miksi koululaisille täytyy järjestää niin vaaralliset kilpailut, että joku nuori voi kuolla?

Koetukset voisivat olla vähemmän vaarallisia niin, että ikärajaa turnajaisille ei tarvitsisi asettaa. Näin kisoista saataisiin ensinnäkin turvallisemmat ja myös muillakin kuin täysi-ikäisillä oppilailla olisi mahdollisuus osallistua. Tästä päästäänkin seuraavaan epäkohtaan – mahdollisuus osallistua on vain kourallisella oppilaita ja koko koulusta pääsee sääntöjen mukaan ainoastaan yksi oppilas kilpailemaan. Turnajaiset voitaisiin uudistaa kokonaan niin, että kilpailtaisiin eri luokka-asteiden sarjoissa (esimerkiksi 1-2, 3-5, 6-7) ja otettaisiin jokaiseen sarjaan halukkaita oppilaita vaikka sitten Liekehtivän pikarin avulla. Olennaista on, että kaikilla koulun oppilailla olisi mahdollisuus osallistua. Tällöin koetuksen tehtäisiin ikätasolle sopivaksi, eikä mikään laji olisi niin vaarallinen, että joku oppilas saattaisi kuolla. Eri sarjojen lisäksi voitaisiin pelata myös eri koulujen välinen huispausturnaus, sillä huispaus on velhomaailmassa lajina hieman samassa asemassa kuin jalkapallo jästeillä. Jos haluttaisiin selvittää koko turnajaisten voittajakoulu, voitaisiin vertailla eri sarjojen ja huispauksen voittajia ja katsoa, minkä koulun edustajat ovat pärjänneet parhaiten.

Liekehitvän pikarin turnajaisten säännöissä sanotaan, että alaikäinen ei voi osallistua ja kun pikari on sylkäissyt oppilaan nimen, on tämän kilpailtava. Harryn tapauksessa säännöt ovat ristiriitaisia, Harry ei saisi alaikäisyytensä vuoksi osallistua, mutta koska pikari antaa hänen nimensä, on pojan pakko ryhtyä kisaan häntä vanhempia ja taitavampia oppilaita vastaan hengenvaarallisiin koetuksiin. Miksi Harryn annetaan kilpailla? Koska säännöt ovat jo valmiiksi ristiriidassa keskenään ja itseasiassa alaikäisyyssännöstä poiketaan, eikö oltaisi voitu päättää että Harryn ei tarvitse osallistua. Perusteena oltaisiin voitu pitää alaikäisyyttä ja sitä, että Harry on neljäs ottelija, vaikka ottelijoita sääntöjen mukaan on vain kolme. Kukaan ei edes kysynyt Harryn mielipidettä, vaan asia päätettiin hänen puolestaan.

Lopuksi vielä pieni huomio turnajaisten järjettömyydestä: ottelijat vapautetaan vuoden loppukokeista. Eikö tämä siis tarkoita sitä, että seitsemännen vuoden oppilaan ei tarvitse tehdä S.U.P.E.R -kokeita? Kokeiden tulo vaikuttaa kuitenkin nuoren tulevaisuuteen, joten on epäloogista jos kokeiden poisjättämiseen kannustetaan.

– Laura –

Hukkaanheitetyn tulevaisuuden vaara

Kuten aiemmin totesimme, velhot antavat alaikäisille paljon vastuuta koulun ulkopuolella taikomattomuudessa, eikä ministeriö rikkomuksia tarkkaillessan edes kykene havaitsemaan taikojaa vaan pelkästään sen, että jästiympäristössä taiottiin.

Salaisuuksien kammiossa Dobbyn tullessa Likusteritielle ja taikoessa leijatusloitsun, ministeriö havaitsee taian, luulee Harryn taikoneen ja lähettää tälle virallisen varoituksen kirjeitse. Kukaan ei ole kiinnostunut ensin selvittämään, mitä todellisuudessa on tapahtunut, vaan heti oletetaan, että taikoja on Harry - ainut velho kyseisellä seudulla. Todennäköisyyksien puolesta taikoja olisikin Harry, koska muita taikojia ei lähellä asu. Ministeriön velvollisuutena olisi kuitenkin selvittää asioiden todellinen laita, koska he eivät ilmiselvästi pysty tarkasti havaitsemaan, kuka taikoi. Nykyisellään nuori voi menettää tulevaisuutensa velhomaailman täysivaltaisena jäsenenä vain siksi, että jokin yllättävä taho taikoo alaikäisen läheisyydessä jästiympäristössä, eikä ministeriö selvitä asiaa. Toki alaikäisten taikuruudesta pidetään kurinpidollisia kuulusteluja, kuten Feeniksin killassa opitaan, mutta taikasauva saatetaan tuhota enempiä kyselemättä ainakin sen perusteella, miten ministeriö yrittää toimia Harryn karkoitettua ankeuttajat Surreyssa. Tällöin Dumbledore toki puuttuu asiaan ja estää sauvan tuhoamisen ja koulusta erottamisen.

Ainakin Harryn tapauksessa tuntuu lisäksi olevan subjektiivista, milloin varoituksen saa ja mitä siitä seuraa. Azkabanin vangissa Harrysta ollaan huolissaan, koska Sirius on karannut Azkabanista, joten Harryn Likusteritiellä tapahtunut taikominen ohitetaan täysin. Kaksi vuotta myöhemmin Harry levittelee ministeriölle epämieluista tarinaa Lordi Voldemortin paluusta, joten Harrya kohdellaan epäoikeudenmukaisesti. Kurinpidollisessa kuulustelussa Harryn ei anneta kunnolla puolustaa itseään ja kertoa omaa tarinaansa, todistajan kertomusta ja koko juttua epäillään valheeksi. Lisäksi Harrya yritetään syyttää vanhoista rikkeistä: Dobbyn leijuntaloitsusta ja Marge-tädin täyteen puhaltamisesta, vaikka kyseisessä kuulustelussa pitäisi virallisesti käsitellä vain ankeuttajien karkoittamista. Kuulustelu olisi voinutkin olla oikeudenmukainen, mikäli se olisi suoritettu perinteisellä tavalla taikalainvartijaosaston päällikön johdolla. Harryn tapauksessa kuitenkin itse taikaministeri Toffee tulee kuulustelemaan ja kutsuu koolle koko velhojen neuvoston niin, että tapahtuma alkaa muistuttaa enemmänkin oikeudenkäyntiä. Toffee tuntuu päättäneen, että haluaa tuomita Harryn jostakin, joten lähtökohdat kuulusteluun eivät ole reilut. 

Lopuksi haluan nostaa vielä esille sen, että Arthur Weasley taikoo Likusteritiellä runsaasti Liekehtivässä pikarissa hakiessaan Harrya Kotikoloon, eikä ministeriö huomioi näitä taikoja ollenkaan. Arthur on toki ministeriön työntekijänä voinut ilmoittaa menevänsä kyseisenä iltana Likusteritielle ja näin poistaa ministeriön huomion asiasta. Vuotta myöhemmin iso joukko Feeniksin killan jäseniä ilmaantuu Likusteritielle hakemaan Harrya ja taikoo siellä. He eivät salaseurana takuulla ole ilmoittaneet aikeistaan ministeriöön, joten ministeriön systeemi alaikäsiten taikomisen seurantaan on valikoiva, epätarkka ja epäluotettava. Kokonaisuudessaan systeemi on läpinäkymätön, ja koska ministeriö ei tunnu tarvitsevan paljoakaan todisteita syylliseksti toteamiseen, monen nuoren tulevaisuus voi olla vaarassa.

– Laura –

Tylypahkan rangaistuskäytännöt

Lienee sanomattakin selvää, että se, miten Dolores Pimento Feeniksin killassa rankaisee oppilaitaan on epäinhimillistä ja täyttää kidutuksen määritelmän. Paitsi, että hänen jälki-istuntonsa aiheuttavat oppilaille ruumiillista vahinkoa, hän jakelee rangaistuksia täysin mielivaltaisesti myös sellaisissa tilanteissa, joissa mitään koulun sääntöjä ei ole rikottu: Harry saa kokonaisen viikon jälki-istuntoa annettuaan Saivartelijalle haastattelun, jonka sisällöstä Pimento ei pidä, siitä huolimatta, että haastattelulla ei ole mitään tekemistä koulun toiminnan tai sääntöjen kanssa. Pimennon jälki-istunnot kämmenselkään piirtyvine haavoineen eivät kuitenkaan suinkaan ole ainoa kyseenalainen rangaistusmenettely Tylypahkassa. Itse asiassa heti ensimmäisestä kirjasta lähtien Harry ja toverit joutuvat kestämään rangaistuksia, jotka ovat epäinhimillisiä, tarkoituksettomia ja ennen kaikkea pedagogisesti täysin järjenvastaisia.

Erinomainen esimerkki Tylypahkan rangaistusten järjenvastaisuudesta on jälki-istunto Viistasten kivessä, jonka puitteissa Harry, Hermione, Neville ja Draco Malfoy raahataan keskellä yötä  kiellettyyn metsään auttamaan Hagridia loukkaantuneen yksisarvisen etsimisessä. Periaatteessa riistanvartijan auttaminen tämän työtehtävissä on kouluyhteisölle hyödyllistä, eli sinänsä järkevä rangaistus, mutta kyseisessä tilanteessa siinä ei ole päätä eikä häntää riippumatta siitä, mistä suunnasta asiaa katsoo. 

Ensinnäkin, kielletty metsä on nimensä mukaisesti oppilailta kielletty – ja hyvästä syystä. Vaikka Harry naureskeleekin tämän kauhulle, Malfoy on aivan oikeassa vastustellessaan metsään joutumista: siellä liikkuu lukemattomasti ihmisille ja varsinkin lapsille vaarallisia olentoja, esimerkiksi jättiläishämähäkkien lauma, kuten Salaisuuksien kammiossa käy ilmi. Tässä onkin jälleen yksi esimerkki siitä, miten oppilaiden turvallisuus systemaattisesti vaarannetaan Tylypahkassa. Niin kauan, kuin oppilaat ovat Hagridin seurassa, metsässä liikkumista voinee jotenkin puolustella, mutta  viimeistään siinä vaiheessa kun Hagrid jakaa joukon kahtia ja lähettää Malfoyn ja Neville matkaan kahdestaan, vain Tora-koira turvanaan, oppilaat ovat virallisesti hengenvaarassa. 

Toiseksi, vaikka metsässä liikkuminen olisi täysin turvallista, jälki-istunnon toteuttamisessa keskellä yötä ei kerta kaikkiaan ole mitään järkeä. Jokainen, jolla on minkäänlaista tietoa kehityspsykologiasta tietää, että riittävä uni on erittäin tärkeää kaikille ihmisille, mutta korostuneesti kasvaville lapsille – jollaisia Harry, Hermione, Neville ja Malfoy kiistämättä Viisasten kivessä ovat. Kun vielä otetaan huomioon, että heidän jälki-istuntonsa sijoittuu siihen aikaan vuodesta, jolloin oppilailla on kokeet, keskellä yötä toteutettava rangaistus on vieläkin järjettömämpi. Yleisin syy lapsen häiriökäyttäytymiselle lienee se, että hän voi huonosti. Siksi Tylypahkan opettajien ei ole kerta kaikkiaan mitään järkeä reagoida Harryn ja kumppaneiden sääntöjen rikkomiseen sellaisilla rangaistuksilla, jotka pelkoa ja univajetta aiheuttamalla entisestään lisäävät heidän stressitasoaan ja pahoinvointiaan.

Muut jälki-istunnot – Pimentoa lukuunottamatta – joihin Harry tovereineen kirjasarjan aikana päätyvät, vaihtelevat järjettömyyden tasoissaan. Yhteistä niille on kuitenkin se, että ne ovat luonteeltaan ruumiillisia, puuduttavia ja vain satunnaisesti millään tavalla hyödyllisiä. Esimerkiksi pokaalien kiillottaminen Voron kanssa on toistuvasti esiintyvä rangaistus. Näissä jälki-istunnoissa on samanlaista henkeä kuin armeijassa käytössä olevissa rangaistuksissa: oppilaat laitetaan mielivaltaisesti tekemään jotain mahdollisimman ikävää, riippumatta siitä, onko siitä hänelle tai kenelle muullekaan mitään hyötyä. Minkäänlaista pedagogista tarkoitusta Tylypahkan jälki-istunnoilla ei ole, eikä kasvatuskeskustelua reaktiona sääntöjen rikkomiseen ilmeisestikään tunneta. 

Toki tilanne Dumbledoren johtamassa Tylypahkassa on huomattavasti parempi siihen nähden, millaisia rangaistuksia koulussa on ollut käytössä sen historian kuluessa. Voro haikailee moneen otteeseen "vanhoja hyviä aikoja", jolloin oppilaita saatettiin ruoskia tai ripustaa roikkumaan nilkoistaan kattoon rangaistuksena. Vaikka Pimento pyrkiikin viemään koulua takaisin tähän suuntaan valtaan päästyään, jotain kehitystä on kuitenkin tapahtunut suoranaisesta keskiaikaisesta kidutuksesta oppilaiden rankaisukeinona. Kuitenkin ankarat ja parhaimmillaankin pedagogisesti tarkoituksettomat rangaistukset lienevät heijatus siitä, minkälaisia rangaistuksia velhojen oikeusjärjestelmä käyttää: pienemmästäkin rikkeestä tuomitaan vankeuteen Azkabaniin, vaihtelua on lähinnä tuomoiden pituudessa.

Äkkiseltään voisi kuvitella, että ainoa järkevä rangaistus, joka Tylypahkassa on käytössä, on tupapisteiden vähentäminen. Tarkemman tarkastelun alla tämäkin menettely on kuitenkin vähintäänkin kyseenalainen. Se, että yhden oppilaan virheestä rangaistaan koko tupaa, on omiaan aiheuttamaan kyräilyä, eripuraa ja jopa kiusaamista tuvan jäsenten välillä. Rohkelikot kuvataan kirjoissa tuvista kaikkein ystävällisimmiksi ja rennoimmiksi – vaikkakin tämä saattaa johtua lähinnä siitä, että tarinaa kerrotaan Harryn näkökulmasta, joten hän on luonnollisesti puolueellinen – mutta hekin suuttuvat, jos joku menettää paljon pisteitä kerralla ja huonontaa siten tuvan mahdollisuuksia voittaa tupamestaruus. Tästä esimerkkinä se silmitön viha, jota Harry, Hermione ja Neville saavat osakseen Viisasten kivessä menetettyään yhdessä yössä viisikymmentä pistettä per naama. Myös vanhimmat, lähes aikuiset rohkelikot kääntyvät surutta 11-vuotiaita ekaluokkalaisia vastaan. Jos Rohkelikossakin ollaan näin julmia pisteiden menettäjiä kohtaan, voi vain kuvitella miten vähemmän solidaariset ja kunnianhimoiset luihuiset kohtelevat niitä, jotka menettävät tuvaltaan pisteitä.

Lisäksi koko tuvan rankaiseminen on väistämättä epäreilua niitä kohtaan, jotka eivät riko sääntöjä. Se, että koko Rohkelikon tupa on vastuussa Fredin ja Georgen keppostelusta, puhumattakaan Harryn, Ronin ja Hermionen jatkuvasta ja erittäin rajusta sääntöjen rikkomisesta, on epäoikeudenmukaista ja kohtuutonta. Epäilemättä jopa Rohkelikossa on niitä oppilaita, jotka tunnollisesti noudattavat koulun sääntöjä, eivät hipparoi ympäri koulua keskellä yötä, pyöritä salaista pilailupuotia tai keittele kiellettyjä taikajuomia käytöstä poistetussa vessassa. Millä perusteella kaikkia näitä – ihan tavallisia – oppilaita rangaistaan siitä, että muutama oppilas tuvassa käyttäytyy miten sattuu? Tämähän johtaa vain uusiin ongelmiin, kuten Viisasten kivessä, kun Neville-parka joutuu kyttäämään koko yön oleskeluhuoneessa yrittääkseen varmistaa, etteivät Harry, Ron ja Hermione pääse taas rikkomaan sääntöjä ja menettämään tupapisteitä. Paitsi, että Harry ja toverit pääsevät jatkuvasti kuin koira veräjästä Harryn erityisaseman vuoksi, muut rohkelikot joutuvat kantamaan vastuun heidän rikkomuksistaan. 

Suurin ongelma Tylypahkan rangaistuskäytännöissä lienee kuitenkin se, että opettajan jakelevat rangaistuksia (ja palkkoita) täysin mielivaltaisesti. Tähän ei syyllisty vain Dolores Pimento; myös esimerkiksi Kalkaros vähentää milloin mistäkin käsittämättömästä asiasta Rohkelikolta pisteitä. Feeniksin killassa opettajat käyttävät tupapisteiden antamista sanattomana kapinointikeinona Pimentoa vastaan. Rangaistukset näyttäytyvätkin Tylypahkassa ennen kaikkea opettajien vallankäytön välineenä pedagogisen välineen sijaan. 

– Liekki –

Mediasotaa kansalaisten kustannuksella

Velhomaailmassa ei tunnu olevan kovinkaan montaa nimettyä lehteä tai muuta vastaavaa uutisten välittäjää. Velhot kuuntelevat ilmeisesti lähinnä radiota ja valtaosa uutisinformaatiosta tulee lehden, Päivän Profeetan kautta. Sen lisäksi velhoilla on ainakin Saivartelija-niminen aikakauslehti.

Päivän Profeetta on Britannian valtakunnallisena lehtenä samassa asemassa kuin Helsingin Sanomat Suomessa. Sen tehtävänä on välittää uutisia kaikille velhomaailman asukeille. Toisin kuin Hesari, Päivän Profeetta muistuttaa lööppeineen kuitenkin enemmänkin Iltasanomia ja muita vastaavia iltapäivälehtiä. Journalistiikan kuuluisi olla puolueetonta ja mahdollisimman toden mukaisesti kerrottua kaikkien osapuolten näkökulmasta. Profeetassa kuitenkin usein joko jätetään asioita pimentoon tai jopa räikeästi vääristellään tosiasioita. Se on selkeästi valtaapitävien velhojen tiukassa otteessa ja antaa hyvinkin valikoivaa tietoa. Suurin osa velhomaailmassa ei edes tiedä Harryn ja Dumbledoren väittävän, että Voldemort on palannut, koska siitä ei ole kirjoitettu halaistua sanaa Profeettaan. 

Tästä päästäänkin Päivän Profeetan ja erityisesti Rita Luodikon tapaan kirjoittaa elävästi valheita tai ainakin vahvasti muunneltuja totuuksia siitä, mitä ihmiset ovat sanoneet. Liekehtivässä pikarissa Luodiko kirjoittaa sähäkän sulkakynänsä avulla perättömän tarinan siitä, kuinka Harry suhtautuu vanhempiensa kuolemaan ja mukamas itkee itsensä uneen heidän vuokseen. Tosiasiassahan Harry ei ensinnäkään itke itseään uneen ja toisekseen ainakaan sano niin Luodikolle. Rita siis keksii tämän kaiken omasta päästään. Tasokasta journalismia, eikö?

Vaikka Hermione saakin Luodikon pois pelistä, onnistuu Päivän Profeetta silti kirjoittamaan virheellisiä juttuja ja suorastaan herjaamaan Harrya ja Dumbledorea. Dumbledoren kohdalla asia on ehkä jollain tasolla hyvin pienesti ymmärrettävissä, koska hän on eräänlainen julkisuuden henkilö ja meilläkin lööpit täyttyvät julkkisten lööpeistä. Tosin ne lööpit yleensä koskevat jotain mitä julkkis on tehnyt eikä Profeetan kirjotuksista ihan voi sanoa samaa. Harryn kohdalla valheet ja vihjailu on puolestaan pöyristyttävää. Toki Harrykin on julkisuudessa hyvinkin tunnettu henkilö, mutta hän ei ensinnäkään ole sitä omasta halustaan ja toisekseen hän on alaikäinen. Harryn alaikäisyys on asiassa kaikista raskauttavinta, sillä lain pitäisi suojella alaikäisiä lapsia juuri tämänkaltaisilta asioilta. Se, että alaikäistä poikaa kutsutaan julkisessa, virallista tietoa välittävässä lehdessä häirytyneeksi hulluksi, ei tee hyvää nuoren kehitykselle ja siksi häntä pitäisi suojella tämänkaltaiselta julkisuudelta. Suomessa Harrya ja Dumbledorea koskevista perättömistä, loukkaavista kirjoituksista voisi melkeinpä nostaa kunnianloukkaussyytteen. Ei siis todellakaan ole okei, että heistä kirjoitetaan siihen sävyyn kuin Päivän Profeetta kirjoittaa.

Tapa millä Profeetassa uutisoidaan, on lisäksi usein räikeänkin mielipiteellinen. Feeniksi killassa Hermione kertoo, että Harry on sujauteltu "vakiovitsiksi" muutaman kerran viikossa. Juttujen yhteydessä saatetaan sanoa "tämä on tarina jonka Harry Potter olisi voinut kertoa" kun asiasta ollaan jotenkin  epäuskoisia. Toimittaja antaa siis selkeästi oman (tai jonkun muun) mielipiteen kuultaa läpi. Uutisen kuitenkin kuuluisi olla objektiivinen kertomus siitä, mitä on tapahtunut eivätkä kirjoittajien mielipiteet saa kuulua. Mielipidesivut ja kolumnit ovat niitä paikkoja, joissa toimittajakin voi ilmaista oman mielipiteensä – toki hyvät tavat muistaen. 

Kaiken kaikkiaan Päivän Profeetan tapa välittää uutisia antaa valtaapitäville mainion keinon mediasodankäyntiin, jossa julkisuuteen päästetään uutiset ainoastaan tietystä näkökulmasta kerrottuna – tai mahdollisesti jätetään jokin iso uutinen kokonaan julkaisematta. Koska velhoille ei selkeästi opeteta minkäänlaista medialukutaitoa koulussa tai missään muuallakaan, ovat monet aikuisetkin velhot kykenemättömiä lukemaan annettua informaatiota kriittisesti. Tämä johtaa siihen, että valtaosa väestöstä on täysin johtajien ja median johdateltavissa. Onkin siis aika kysyä, pitäisikö Päivän Profeetan tarkistaa juttujensa taso ja toisaalta koulussa opettaa hieman medialukutaitoa.

– Laura –

Oikeus turvalliseen opiskeluympäristöön

Suomen perusopetuslain pykälä 29 alkaa seuraavasti:

"Opetukseen osallistuvalla on oikeus turvalliseen opiskeluympäristöön. 

Kouluun ei saa tuoda eikä työpäivän aikana pitää hallussa sellaista esinettä tai ainetta, jonka hallussapito on muussa laissa kielletty tai jolla voidaan vaarantaa omaa tai toisen turvallisuutta taikka joka erityisesti soveltuu omaisuuden vahingoittamiseen ja jonka hallussapidolle ei ole hyväksyttävää syytä. 

Opetuksen järjestäjän tulee laatia opetussuunnitelman yhteydessä suunnitelma oppilaiden suojaamiseksi väkivallalta, kiusaamiselta ja häirinnältä sekä toimeenpanna suunnitelma ja valvoa sen noudattamista ja toteutumista. ---"

Vaikka lainsäädäntö jästienkin Iso-Britanniassa lienee osin erilainen, uskon, että kaikissa koululaitoksissa pyritään kuitenkin lähtökohtaisesti siihen, että koulunkäynti olisi oppilaille turvallista; onhan oikeus henkilökohtaiseen turvallisuuteen mainittu jo YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessakin. 

Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että tässä on jälleen yksi kohta, jossa velhomaailma eroaa arvoillaan siitä, mihin me olemme omassa jästimaailmassamme tottuneet. Oppilaiden turvallisuutta ei mitä ilmeisemmin oteta Tylypahkassa mitenkään huomioon. Päin vastoin useat koulun käytänteistä asettavat oppilaat toistuvasti tilanteisiin, joista voi aiheutua pysyviä vammoja, niin henkisiä kuin fyysisiäkin.

Ensinnäkin, Tylypahkan fyysinen oppiympäristö on lähtökohtaisesti vaarallinen. Vanha linna on täynnä ansoja, joihin harhailemista ei millään tavalla ole pyritty estämään, ja sen kaltaiset asiat kuin liikkuvat portaikot, valeaskelmat ja paikkaa vaihtavat oviaukot eivät ole henkilökunnan mielestä vika, vaan ominaisuus. Uusia oppilaita, jotka ihan muistutuksena ovat alakouluikäisiä, ei perehdytetä linnaan mitenkään, lukuun ottamatta ensimmäisen illan opastusta suuresta salista omaan tupaan. Viisasten kivessä McGarmiwa sättii Harrya ja Ronia myöhästymisestä, vaikka nämä kaksi 11-vuotiasta vain eksyivät valtavassa ja sokkeloisessa linnassa eivätkä siksi ehtineet tunnille ajoissa. En pidä mahdottomana sitä, että joku oppilas voisi kadota päiväkausiksi, jos hän sattuisi harhailemaan väärään osaan linnaa.

Jo linna itsessään asettaa siis oppilaat päivittäiseen vaaraan, mutta vielä pahempi tilanne on Tylypahkan mailla. Koulun alueella sijaitsee ilmeisesti melko syvä järvi, siitä huolimatta että  koululla ei ole tietoa oppilaiden uimataidosta, saatika uimaopetusta. Vaikka voitaisiin luottaa siihen, että kukaan uimataidoton ei mene tahallaan pulikoimaan lämpimänä kevätpäivänä, on veteen aina kuitenkin mahdollista pudota vahingossa. Ellei jättikalmarilla ole hengenpelastajan koulutusta, järvi on selvästi oppilaiden turvallisuuden vaarantava tekijä.

Samaan kategoriaan kuuluu myös Tällipaju, josta oppilaita ei tietääkseni varoiteta millään lailla, ja joka on viedä hengen Harryltä ja Ronilta, kun he vahingossa törmäävät siihen Salaisuuksien kammiossa. Lisäksi koko kielletty metsä koulun ympärillä on vähintäänkin arvelluttava. Uskoisitko itse, että useampi sata teiniä ja esiteiniä saadaan pysymään poissa vaarallisesta metsästä pelkästään sillä, että heitä kielletään menemästä sinne? Omasta mielestäni se on ainakin melko epärealistinen tavoite, sekä jälleen yksi esimerkki siitä, miten alaikäisille sysätään kohtuutomasti vastuuta oman käytöksensä säätelystä sekä omasta turvallisuudestaan. Se, että oppilaita raahataan Viisasten kivessä metsään keskellä yötä rangaistuksena sääntöjen rikkomisesta, on kokonaan toinen ongelma, josta aion kirjoittaa lähiaikoina lisää.

Paitsi, että Tylypahka on fyysisenä oppimisympäristönä suorastaan häkellyttävän vaarallinen, myös koulun toiminta asettaa oppilaat jatkuvaan vaaraan. Esimerkiksi Liekehtivän pikarin alussa ensimmäisen vuoden oppilaat seilaavat järven yli ukkosmyrskyssä – ja Dennis Creevey putoaa järveen. Myös huispaus on pahimmillaan hengenvaarallista; ryhmyistä voisi helposti saada pysyviä aivovaurioita ja korkealla lentävät pelaajat ovat jatkuvasti vaarassa loukata itsensä pahasti, jos he putoavat alas. Harry on vähällä päästä hengestään ainakin yhdessä huispauspelissä kaikissa kolmessa ensimmäisessä kirjassa. Salaisuuksien kammion kaksintaistelukerho 12-vuotiaille on myös jokseenkin kyseenalainen idea. Samoin olisin sitä mieltä, että jos koulussa liikkuu tuntematon hyökkääjä, joka kangistaa oppilaita, olisi ehkä syytä miettiä koulun evakuointia ratkaisuna kaksintaistelun opettamisen sijaan.

Oppitunnit eivät ole juuri muuta koulun toimintaa parempia turvallisuuden kannalta. Osa taioista, joita tunneilla harjoitellaan, ovat vaarallisia oikein tehtyinäkin, saati sitten silloin, jos ne menevät pieleen. Kalkaroksen tunneilla käsitellään aineita, jotka vastaavat vaarallisuudessaan meidän maailmamme syövyttäviä kemikaaleja ja "Vauhkomieli" testaa oppilaisiinsa laissa kiellettyjä anteeksiantamattomia kirouksia. Jopa ehkä paras suojautumisen pimeyden voimilta opettaja, joka Harrylla ja tovereilla on, eli professori Lupin, altistaa oppilaansa toinen toistaan vaarallisemmille taikaolennoille. Heti ensimmäisellä tunnillaan Azkabanin vangissa hän laittaa oppilaansa taistelemaan mörköä vastaan, vaikka tätä taitoa ei ole ennen harjoiteltu. Lisäksi olen itse ainakin sitä mieltä, että kenellekään 13-vuotiaalle ei suoranaisesti tee hyvää joutua julkisesti luokkatovereidensa ja vieraan aikuisen nähden kohtaamaan pahinta pelkoaan, vaikka hän ei olisikaan Harry Potter.

Kaikkein räikeimmin oppilaiden turvallisuutta laiminlyö rehtori Dumbledore: hän asettaa jatkuvasti  tahallaan oppilaitaan vaaraan omalla toiminnallaan. Ensinnäkin sen kaltaiset idea kuin Viisasten kiven säilyttäminen koulussa, vartijanaan kolmipäinen jättiläiskoira, tai kolmivelhoturnajaisten järjestäminen eivät millään muotoa edistä kenenkään oppimista, eikä niiden aiheuttamia turvallisuusriskejä voida siksi pitää perusteltuina. Dumbledore myös käyttää surutta Harrya ja tämän kavereita työkaluinaan ja suorastaan kannustaa heitä rikkomaan sääntöjä tavoilla, jotka eivät missään nimessä ole turvallisia. Harry saa näkymättömyysviittansa Viisasten kivessä Dumbledorelta ja Dumbledore lähettää hänet ja Hermionen ajassa taaksepäin Azkabanin vangissa. Siitä, miten Dumbledore käyttää oppilaita hyväkseen asioidensa hoitamisessa saa kokonaan oman tekstinsä, joten en jatka siitä tässä enempää.

Vielä täytyy huomauttaa, että suomalaisen perusopetuslain kieltoa vaarallisen esineiden tuomisesta kouluun ei mitenkään voi soveltaa Tylypahkaan. Taikasauva, joka on erottamaton osa jokaisen noidan ja velhon elämää, on myös väärissä käsissä tappava ase. Vaikka taikominen on periaatteessa kiellettyä koulun käytävillä, Harry ja kumppanit saavat aikaan yhtä jos toista vahinkoa toisilleen ja itselleen taikasauvoillaan. Tästä esimerkkinä vaikkapa Hermionen ylisuuriksi kasvavat hampaat Liekehtivässä pikarissa tai Ronin etanoiden oksentaminen Salaisuuksien kammiossa. Kuitenkin on hyväksyttävä se, että taikuutta ja siten myös taikasauvan käyttöä on opetettava velholapsille, vaikka se voikin olla vaarallista. On varmasti parempi, että potentiaalisia aseita annetaan sellaisten ihmisten käsiin, jotka tietävät miten ne toimivat ja millaisia asioita ne voivat saada aikaan.

Tylypahkan turvallisuutta opiskeluympäristönä voisi itse asiassa lisätä reilusti, mielestäni hyvinkin helposti. Suuri osa oppilaiden turvallisuutta uhkaavista tilanteista syntyy riittämättömän valvonnan seurauksena. Missä ovat Tylypahkan välituntivalvojat? Miksi oppilaat ovat kaikki illat oman onnensa nojassa tuvissaan, erillään kaikista aikuisista? Miksi käytäviä ei valvota öisin? Vaikka itse opetushenkilökunta ja vahtimestari eivät ennättäisi valvomaan oppilaita, Tylypahka suorastaan vilisee sekä eläviä muotokuvia että aaveita. Kumpikin näistä ryhmistä voitaisiin varsin hyvin valjastaa hyötykäyttöön, pitämään silmällä oppilaita, valvomaan että sääntöjä noudatetaan ja ilmoittamaan opettajille väärinkäytöksistä. Kuinka monelta vaaralta Harry, Ron ja Hermionekin olisivat välttyneet, jos Lihava Leidi olisi ilmoittanut jollekulle opettajalle, että oppilaat ovat poistuneet makuusaleistaan ilman lupaa keskellä yötä?

Kaiken kaikkiaan on todettava, että Tylypahkassa ei mitä ilmeisemminkään ole mitään suunnitelmaa "oppilaiden suojaamiseksi väkivallalta, kiusaamiselta ja häirinnältä", saati että sellaista noudatettaisiin. Päin vastoin useat opettajista, esimerkiksi Dumbledore ja Kalkaros, vaikuttavat suorastaan järjestelmällisesti toimivan tavoilla, jotka uhkaavat oppilaiden turvallisuutta sekä hyvinvointia. Tapaturmariskejä vilisevän oppimisympäristön lisäksi oppilaita uhkaa kiusaaminen, simputus, väkivalta ja syrjintä – mutta se onkin jo kokonaan oman tekstinsä arvoinen asia.

– Liekki – 

Velhojen pahoinvointiyhteiskunta? (Sosiaalityö osa 2)

Brittiläinen velhoyhteiskunta on monessa mielessä itsenäinen valtio: sillä on oma koululaitoksensa, oma hallituksensa ja omat virkamiehensä, oma oikeusjärjestelmänsä ja oma lehdistönsä. Yleiseltä elin- ja koulutustasoltaan sekä infrastruktuurin ja teknologian osalta se muistuttaa eniten jästimaailman ns. ensimmäisen maailman valtioita. Hyvinvointivaltiota taikaministeriö ei kuitenkaan johda, sillä velhoyhteiskunnasta puuttuu täysin monet sellaiset sosiaalituen rakenteet, joita vauraudeltaan vastaavissa jästiyhteiskunnissa pidettäisiin enemmän tai vähemmän itsestäänselvyyksinä. Tästä yhtenä esimerkkinä toimi tämän kirjoituksen ensimmäinen osa, jossa käsittelimme lastensuojelujärjestelmän ja sosiaalityötekijöiden puutetta velhomaailmassa.

Paitsi, että Harryn kaltaiset orvot velholapset ovat ilmeisesti täysin vanhempiensa lähipiirin armoilla sen suhteen, mihin he päätyvät ja miten heitä siellä kohdellaan, velhoyhteiskunta ei juuri tue muitakaan jäseniään. Jästien Iso-Britannia maksaa sosiaalitukea työttömilletyönhakijoille, (tiedot jästimaailman sosiaalituista ovat nykyisiä tukia. Emme löytäneet helposti tietoa siitä, mikä tilanne oli 90-luvulla, mutta emme usko niiden merkittävästi muuttuneen.) mutta taikaministeriö ei ilmeisestikään tue velhokansalaisia vastaavalla tavalla. Azkabanin vangissa Remus Lupin saapuu Tylypahkaan kuluneissa ja repaleisissa vaatteissa, koska hän ei ole rasismin vuoksi saanut vuosiin mistään töitä.

Muutkin sosiaalituet ovat ilmeisesti tuntematon käsite velhomaailmassa. Weasleyn perhe elää selvästi köyhyysrajan alapuolella ja pystyy hädin tuskin lähettämään kaikki seitsemän lastaan kouluun. Yhteiskunnalta he saavat kuitenkin osakseen lähinnä pilkkaa ja halveksuntaa tuen sijaan. Jästimaailmassa on käytössä sekä lapsilisä että toimeentulotuki, mutta Weasleyn lapset joutuvat tulemaan toimeen käytettyjen ja usein rikkinäisten koulutarvikkeiden kanssa, koska heidän vanhempansa ovat yksin taloudellisen ahdinkonsa kanssa, eikä heillä ole varaa parempaan.

Sosiaalitukijärjestelmän lisäksi velhoilta vaikuttaa puuttuvan julkinen terveydenhuolto. Ainoat terveydenhuoltopalvelut, jotka kirjasarjassa mainitaan, ovat sairaaloita: Tylypahkan sairaalasiipi ja Pyhän Mungon sairaala. Kummassakin potilaskunta koostuu vakavasti sairaista ja loukkaantuneista ihmisistä. Toki on muistettava, että pienemmät haaverit pystyy velhomaailmassa parantamaan taian avulla, mutta kuten Gilderoy Lockhart Salaisuuksien kammiossa osoittaa poistamalla vahingossa luut Harryn käsivarresta, kaikilla velhoilla ei ole parantamiseen tarvittavia taitoja. Lääkäreitä tarvitaan myös muuhun kuin sairaiden ihmisten hoitamiseen: miten velhomaailmassa on järjestetty neuvolapalvelut, seurataanko lasten kasvua ja terveyttä mitenkään, onko työterveydenhuoltoa, entä hammashoitoa?

Mielenterveyspalvelut vaikuttavat ainakin loistavan poissaolollaan velhomaailmassa. Pyhässä Mungossa on myös ns. psykiatrinen osasto, jossa Nevillen vanhemmat ovat, mutta se muistuttaa enemmän 1800-lukulaista hullujenhuonetta kuin nykyaikaista psykiatrista sairaalaa – potilaita lähinnä säilytetään niin, ettei heistä ole vaaraa muulle yhteiskunnalle. Mihinkään täyttä psykoosia lievempiin mielenterveyden ongelmiin ei velhomaailmassa ilmeisestikään  saa apua, mikä voi osaltaan selittää yhden jos toisenkin hahmon toimintaa; esimerkkinä vaikkapa Severus Kalkaros, joka olisi kipeästi psykoterapian tarpeessa, ettei hänen tarvitsisi purkaa traumojaan oppilaisiinsa.

Kaiken kaikkiaan velhohallitus näyttäytyy monelta osin ns. yövartijavaltiona, joka puuttuu kansalaistensa elämään ainoastaan väärinkäytösten yhteydessä. Vaikka taikaministeriön toiminta vaikuttaa ensivilkaisulta äärimmäisen byrokraattiselta, ja se sitä onkin, ministeriö kuluttaa voimavarojaan lähinnä taikuuden salaamiseen jästeiltä, pimeyden velhojen jahtaamiseen ja urheilutapahtumien järjestämiseen, eikä kansalaisten hyvinvoinnin edistämiseen. Ellei hän riko lakia, yksittäinen velho tai noita on ongelmiensa kanssa melko lailla yksin, eikä tämä päde vain aikuisiin.

Myös alaikäisille velhoille annetaan ikätasoon nähden paljon vastuuta. Jo 12 -vuotiailta odotetaan, että he kykenevät noudattamaan tiukkaa sääntöä, joka ehdottomasti kieltää taikomisen koulun ulkopuolella. Säännön rikkominen saattaa vaikuttaa lapsen tulevaisuuteen tavalla, jota niinkin nuoren kuin 12-vuotiaan ei voi olettaa vakavasti ymmärtävän. Koska koulun ulkopuolella taikomisesta voi seurata jopa koulusta erottaminen, yksi pieni huvitteluhetki voi maksaa lapselle aikuisuuden uran ja toimeentulon.

Kaiken kukkuraksi jästisyntyiset lapset ovat velhoperheiden lapsiin nähden eriarvoisessa asemassa taikomiskiellon suhteen, sillä velhoperheiden aikuiset oletettavasti vahtivat jälkikasvunsa taikomista. Koska velhoperheissä täysi-ikäiset taikovat koko ajan, on alaikäisten taikoja kaiketi vaikea valvoa viranomaisten taholta. Jästisyntyisten lasten kohdalla puolestaan taikaministeriö kykenee havaitsemaan taian, jota ei saisi tehdä. Harrykin saa Salaisuuksien kammiossa virallisen varoituksen taikaministeriöltä taiasta, jonka tekee kotitonttu. Harrya ei myöskään millään uskota, kun hän sanoo että taian on tehnyt tonttu, koska sen ei olisi kuulunut olla Dursleyden olohuoneessa. Tästä voidaan päätellä, että taikaministeriö kykenee havaitsemaan taian, mutta ei välttämättä taikojaa.

Toinen esimerkki alaikäiselle annettavasta kohtuuttomasta vastuusta on Azkabanin vangin tilanne, jossa 13-vuotiaan Harryn annetaan yöpyä keskellä Lontoota majatalossa, baarin yläkerrassa, sen jälkeen kun hän on karannut kotoa. Viikon verran Harryn saa vaellella vapaasti Viistokujalla ja viranomaiset luottavat sokeasti siihen, että hän pitää lupauksensa olla livahtamatta jästien maailmaan. Majatalonpitäjä Tom toki pitää Harrya silmällä, mutta koska Tom ei ole Harryn huoltaja ja hänellä on yritys pyöritettävänään, ei alaikäistä nuorta voida laittaa yksin hänen vastuulleen. Vieläkin oudomman tilanteesta tekee se, että murhasta tuomittu Sirius Musta on paennut vankilasta ja hänen epäillään jahtaavan Harrya.

Yksilöt ovat siis velhomaailmassa oman onnensa nojassa – kukaan ei tarjoa heille apua sellaisissa “pikkujutuissa” kuin mielenterveyden hoito tai toimeentulo. Olipa kyse perheväkivallasta tai luvattomasta taikomisesta, alaikäiset jätetään myös yksin kantamaan vastuuta itsestään, vastuuta jonka kuuluisi olla aikuisilla.

– Laura & Liekki –

Velhojen ylemmyydentunnosta (ja aika paljon muustakin)

Brittiläinen velhoyhteiskunta, sellaisena kuin se Pottereissa kuvataan, on lähes täysin eristäytynyt ympäröivästä jästimaailmasta. Paitsi, että velhoilla on oma koulujärjestelmänsä, hallituksensa ja infrastruktuurinsa, heidän arvomaailmansa poikkeaa myös monella tavalla saman aikakauden ja yhteiskunnan jästeistä. Harry Potter –kirjat sijoittuvat 1990-luvun Iso-Britanniaan, eli niissä esiintyviä velhoja ympäröi kulttuuri, jonka arvomaailma on enimmäkseen länsimainen ja kohtuullisen moderni. Velhomaailmassa tapahtuu kuitenkin koko kirjasarjan läpi paljon sellaisia asioita, jotka eivät tulisi kysymykseenkään ympäröivässä jästimaailmassa.

Räikein esimerkki velhojen arvomaailman poikkeavuudesta lienee kotitonttujen orjuuttaminen. Iso-Britannia lakkautti orjuuden vuonna 1833, mutta velhojen keskuudessa se on arkipäivää vielä puolitoista vuosisataa myöhemmin. (Tästä aiheesta todennäkoisesti lisää myöhemmässä tekstissä.) Ihmisten orjuuttaminen olisi tuskin velhomaailmassakaan sallittua, mikä puolestaan tuo esiin velhokulttuuria leimaavan rasismin. Kaikki olennot, jotka eivät ole velhoja, ovat lähtökohtaisesti huonompia ja vähemmän arvokkaita. Liekehtivässä pikarissa nousee esiin paitsi kotitonttujen epäinhimillisinä pitäminen, myös äärimmäisen ennakkoluuloiset ja vihamieliset asenteet jättiläisiä kohtaan. Sekä Hagrid että Madame Maxime joutuvat kestämään vihaa, uhkauksia ja halveksuntaa, koska ovat puolijättiläisiä – jopa siinä määrin että Madame Maxime kieltää oman identiteettinsä ja esittää olevansa täysin ihminen. Azkabanin vangissa puolestaan käy aivan selväksi velhojen yleinen asenne ihmissusia kohtaan, kun Professori Lupin joutuu eroamaan vihaisten vanhempien pelossa.

Velhomaailman rasismi ulottuu koskemaan ei vain epä-ihmisiä, vaan myös niitä ihmisiä, jotka eivät ole sataprosenttisesti "puhdasverisiä" velhoja. Taikomaan kykenemättömät surkit, kuten Tylypahkan vahtimestari Voro, ovat myös yhteiskunnan pohjasakkaa. Puhdasverisyyden aatetta voidaan verrata natsi-Saksan arjalaisuuteen, sillä pohjimmiltaan kyse on samasta ilmiöstä: yksilön perimä on kaikessa olennaisinta – sitä pidetään kykyjä, tietoja, taitoja ja saavutuksia tärkeämpänä ominaisuutena. Vaikka kaikki velhot eivät allekirjoitakaan puhdasverisyyden aatetta, asenteet jästejä kohtaan ovat silti enemmän tai vähemmän rasistisia, puhumattakaan epä-ihmisistä. Myös Arthur Weasley, joka on pohjattoman innostunut kaikesta jästeihin liittyvästä, suhtautuu jästeihin kuin länsimaalaiset tutkimusmatkailijat aikoinaan ns. jaloihin villeihin. Vaikkei hänen asenteensa jästejä kohtaan ole vihamielinen tai halveksuva, sitä värittää orientalismi; hän näkee jästit enemmän mielenkiintoisina tutkimuskohteina kuin elävinä, tuntevina ja ajattelevina ihmisinä.

Orjuus ja rasismi eivät suinkaan ole ainoat eettiset epäkohdat velhomaailmassa. Lisäksi voin mainita esimerkiksi oikeusjärjestelmän subjektiivisuuden ja mielivaltaisuuden, vankien epäinhimillisen kohtelun Azkabanissa, taikaministeriön epädemokraattisuuden, sekä ympäröivää jästimaailmaakin räikeämmän patriarkaalisuuden, josta todisteeksi riittänee se, että koko velhoyhteiskunnasta puhutaan nimenomaan velhoyhteiskuntana, ikään kuin noitia ei olisikaan. Ylipäätään voidaan todeta, että velhomaailman ihmisoikeuskäsitys, jos sellaista on, poikkeaa näkyvästi 90-luvun Iso-Britannian jästeistä. Kuten mainitsin Draco Mafloyta koskevassa tekstissäni, edes Tylypahkassa, jota johtaa velhojen keskuudessa varsin arvoliberaalina pidettävä Dumbledore, ei noudateta YK:n lasten oikeuksien julistusta. Kun otetaan huomioon velhojen ylimielinen suhtautuminen jästeihin, ei liene mikään ihme, etteivät he katso tarpeelliseksi noudattaa jästien laatimia ihmisoikeussopimuksia – mikäli he ylipäätään ovat tietoisia niiden olemassaolosta.

Mistä tämä ero jästien ja velhojen välillä sitten johtuu? Tähän kysymykseen on varmasti yhtä monta vastausta kuin Harry Potter –kirjoilla lukijoita, ja useat varmaankin alkavat "no koska se on mielenkiintoisempi tarina sillä tavalla". Oma teoriani kuitenkin liittyy siihen, miten taikuuden käyttö on ohjannut velhomaailman historiaa.

Lukion historianopettajani tapasi sanoa, että kaksi suurinta murrosta ihmiskunnan historiassa ovat maanviljelyn keksiminen ja teollinen vallankumous. Rowling ei kuvaa velhomaailman historiaa niin pitkälle, että osaisin ottaa kantaa heidän yhteiskuntaansa varhaisten korkeakulttuurien aikaan, mutta teollistumisen aikakaudella velho- ja jästimaailman välillä on olennainen ero. Teollistumisella oli hyvin keskeinen vaikutus modernin länsimaisen kulttuurin syntymiselle, koska koneellistumisen ja massatuotannon ansiosta yhä useammat hyödykkeet olivat yhä useampien ihmisten saatavilla samalla, kun yhä enemmän ihmisiä vapautui alkutuotannosta korkeammin koulutettuihin ammatteihin. Lyhyesti sanottuna ja rajusti yksinkertaistettuna tämä johti säätyihin ja syntyperään perustuvan yhteiskunnan muuttumiseksi luokkayhteiskunnaksi, jossa varallisuus ja koulutus olivat äkkiä myös muiden kuin aatelisten ja pappien saavutettavissa.

Teollistumisen käynnistämä varsin nopea yhteiskuntarakenteiden, infrastruktuurin, tieteen ja teknologian muutos johti meidän maailmassamme väistämättä myös kulttuuriseen muutokseen. Tehtaiden ja rautateiden lisäksi teollinen vallankumous synnytti ensimmäiset ei-kirkolliset koulujärjestelmät, marxilaisen sosialismin ja naisasialiikkeen. Muutos ei ollut välitön, mutta teollistuminen oli ensimmäinen sysäys, joka ennen pitkää johti sarjaan teknologisia, tieteellisiä ja kulttuurisia murroksia, jotka ovat vaikuttaneet kekseisti nykyaikaisen länsimaisen arvomaailman muodostumiseen.

Velhomaailma oli kuitenkin teollistumisen alkaessa saavuttanut taikuuden (ja orjuuden) avulla jo kauan aikaa sitten sellaisen "teknologian" ja infrastruktuurin tason, joka mahdollisti väestön siirtymisen alkutuotannosta palveluammatteihin. Mikään ruumiillinen työ ei ole tarpeellista yhteiskunnassa, jossa kaiken voi joko tehdä taikuudella tai teettää orjatyönä kotitontuilla. Taikuus on mahdollistanut velhoille jo hamasta historian hämärästä sellaiset "teknologiset" saavutukset, jotka ovat vielä 2010-luvullakin jästimaailman saavuttamattomissa: teleportaatio, aikamatkustus, materian loihtiminen tyhjästä, esineiden muuttaminen toisiksi, luunmurtumien ja muiden vammojen parantaminen hetkessä ja niin edelleen. Näin ollen velhomaailmassa ei ole tapahtunut minkäänlaista rakenteellista muutosta hyvin pitkään aikaan, ja siksi kulttuurinen muutos on ollut hyvin hidasta tai lähes olematonta. Myös Tylypahka tupajärjestelmineen on säilynyt käytännössä muuttumattomana perustamisestaan sydänkeskiajalla lähtien.

Ennen kaikkea velhomaailmaa luonnehtii pohjaton luottamus taikuuden ylivoimaisuuteen ja siitä kumpuava varmuus velhojen erinomaisuudesta niin yhteiskuntana kuin yksilöinä. Tästä varmuudesta ja luottamuksesta on saanut alkunsa sekä rasismi kaikkia ei-taikovia ihmisiä ja olentoja kohtaan, että velhomaailmalle erittäin tyypillinen individualismi. Koska jokainen velho ja noita periaatteessa pystyy selviytymään yksin taikuuden avulla, kaikenlainen yhteistyön tekeminen on toissijaista. Tästä näyttävin esimerkki lienee se, minkälaisiin toimenpiteisiin Dumbledore ryhtyy Liekehtivässä pikarissa estääkseen alaikäisiä laittamasta nimeään pikariin: ikälinja estää taikuuden keinoin alle 17-vuotiata pääsemästä pikarin luo. Kun pikari sitten sylkee Harryn nimen, häneltä kysytään, pyysikö hän kenties vanhempaa oppilasta laittamaan nimensä pikariin, eli toisin sanoen mikään ei olisi estänyt häntä tai Frediä ja Georgea tai ketä tahansa oppilasta tekemästä niin – paitsi että avun pyytäminen ei yleensä tule velhoille edes mieleen.

Avun pyytäminen jästeiltä olisi tietenkin suorastaan naurettava ajatus. Olipa hän vihamielinen jästejä kohtaan tai ei, jokainen velho ja noita tietää, että jästit eivät luonnollisestikaan voi osata tai tietää mitään paremmin kuin velhot, puhumattakaan siitä, että he olisivat voineet keksiä jotain hyödyllistä. Tämä siitä huolimatta, että Harry Potter –kirjojen eli 90-luvun kuluessa jästit kloonasivat lampaan, keksivät World Wide Webin ja tekstiviestit, ja niin edelleen. Velhomaailma on polkenut paikallaan satoja ellei tuhansia vuosia samalla kun jästimaailman tieteellinen, teknologinen ja kulttuurinen kehitys on edennyt valtavin harppauksin.

Mutta entä jos velhomaailma ei olisikaan niin ylimielinen, entä jos se ei olisikaan tuudittautunut omaan erinomaisuuteensa ja sulkeutunut omaan kuplaansa, entä jos se olisi avoin kulttuurivaihdolle jästimaailman kanssa? Minkälaisiin tieteellisiin saavutuksiin voitaisiin päästä, jos velhot ja jästit tekisivätkin yhteistyötä? Väitän, että velhomaailma olisi voinut hyötyä massiivisesti pelkästään siitä, että he olisivat ottaneet joitakin jästikeksintöjä käyttöön. On hiukan naurettavaa, että aikakautena, jolloin matkapuhelimet ovat yleistymässä, velhojen ensisijainen kommunikaation keino on pöllöposti. Lisäksi vain taivas on rajana, kun mietitään, mitä kaikkea ihmiskunta voisi saavuttaa velhojen ja jästien tiedeyhteistyöstä. Vaikka Hermione huomauttaakin Liekehtivässä pikarissa useaan otteeseen, että elektroniset laitteet eivät toimi Tylypahkassa, koska siellä on niin paljon taikuutta, entä jos elektroninen laite perustuisikin taikuuteen? Kuvittele taikuudella toimivan internetin mahdollisuudet, ilmiintymiseen pystyvä avaruusalus, taikalääketieteen panos syövän, malarian tai AIDSin parantamiseen... 

Selvin esimerkki siitä, miten avun pyytäminen jästeiltä olisi voinut ratkaista monta ongelmaa velhomaailmassa, on tietenkin taistelu Voldemortia vastaan. Tämä on vanha vitsi, mutta se pitää paikkansa: aivan tavallinen tarkka-ampuja olisi voinut päättää Voldemortin hirmuvallan hetkessä; taikuudella voi torjua kirouksia, mutta tuskin luotia kuitenkaan. On hyvä muistaa, että ainut syy sille, että Voldemort ja kuolonsyöjät ylipäätään pystyivät terrorisoimaan jästejä on se, etteivät jästit tiedä mitään taikuudesta tai ymmärrä sitä. Ei siksi, että jästit olisivat lähtökohtaisesti velhoja tyhmempiä, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että velhot systemaattisesti pyrkivät pitämään kaiken taikuuteen liittyvän jästeiltä salassa. Syyksi tälle esitetään keskiajan noitavainot, mutta on myös hyvä muistaa, että taikuus on valtaa, ja siitä kertominen jästeille merkitsisi tuon vallan jakamista. 

Lopuksi haluan pahoitella tästä ehkä turhankin pitkästä tekstistä, sekä antaa kunnian sinne mihin se kuuluu: tämä tumblr-keskustelu antoi minulle runsaasti ideioita ja inspiraatiota tähän tekstiin. 

– Liekki –

Opetuksen suunnittelemattomuudesta ja opettajien kouluttamattomuudesta

Tylypahkan pimeyden voimilta suojautumien opettajat vaihtuvat tiuhaan tahtiin. Tämä aiheuttaa sen, että jokainen opettaja tuntuu opettavan hieman eri asioita eri vuosina, mikä puolestaan ei ole oppialiden etujen mukaista yhteisten tutkintojen vuoksi. Viidentenä vuonna suoritettava V.I.P ja seitsemäntenä suoritettava S.U.P.E.R ovat tärkeintä tutkintoja, jotka toivottavasti laaditaan joidenkin tiettyjen perusteiden mukaan. Jos opettajat saavat opettaa ihan mitä huvittaa, ei tutkintoihin tarvittavia tietoja välttämättä saada. Tylypahkassa pitäisi siis olla jokinlainen opetuksen sisältöjä koskeva yhteinen suunnitelma – mitä minäkin vuonna on tarkoitus oppia. Tämä mahdollistaisi sen, että jokainen oppilas saisi mahdollisuuden oppia tietyt asiat ennen tutkintoja, jotka vaikuttavat heidän tulevaan elämäänsä ja ammatinvalintaansa.

Liekehtivässä pikarissa Vauhkomieli viittaa ohimennen taikaministeriön antamiin ohjeistuksiin siitä, milloin anteeksiantamattomat kiroukset voidaan näyttää oppilaille. Taikaministeriöllä on siis olemassa jonkinlaiset ohjeistukset Tylypahkan opetuksen järjestämiseksi – on tietysti eri asia noudatetaanko niitä. Vauhkomieli näyttää anteeksiantamattomia kirouksia neljäsluokkalaisille, vaikka taikaministeriön ohjeessa vasta kuudesluokkalaiset ovat tarpeeksi vanhoja kyseisten kirousten näkemiselle. Dumbledore  kuitenkin luottaa oppilaiden hermoihin enemmän ja antaa näin ollen Vauhkomielen rikkoa taikaministeriön ohjeistuksia. Onko oikein, että koulun rehtori voi rikkoa selväsanaisia ohjeita, joita Britannian velhomaailman hallitus on säätänyt?

Jokainen pimeyden voimilta suojautumisen opettaja on on painottanut opetuksessaan eri asioita. Oraven painotuksista ei mainita, mutta Lockhart opettaa oppilaille lähinnä kuinka täydellinen hän itse on ja miten hän itse on selviytynyt vaarallisista tilanteista ja Lupin puolestaan keskittyy oppialiden kanssa erilaisiin pimeyden olentoihin. Vauhkomieli valittaa aloittaessaa, että neljäsluokkalaiset ovat auttamattomasti jäljessä kirouksissa. Emme tietysti tiedä, mitä em. opettajat ovat opettaneet muille vuosikursseille, sillä Harryn vuosiluokka on kirjoissa keskiössä, mutta hajanaiselta opetus kyseisessä oppiaineessa vaikuttaa.

Muissa oppiaineissa tilanne on hieman parempi, sillä ainakin niitä opettavat useamman vuoden samat opettajat. Äärimmäisyyksiin samat sisällöt menevät haamuopettajan, Binnsin, tunneilla. Binns on opettanut ilmeisesti vuosikymmeniä samalla kaavalla samoista muistiinpanoista, eikä ole antanut edes oman kuolemansa vaikuttaa opetukseen. Toisaalta taas Hagrid ei selkeästikään seuraa minkäänlaista ohjeistusta, sillä monet hänen tunneilleen tuomista olennoista eivät todellakaan ole taikaministeriön hyväksymiä (esim. hevoskotkat ja sisuliskot). Jos taikaministeriöllä on kaiken opetuksen kattavat ohjeet, niitä ei selkeästikään noudateta.

Asiaa vaikeuttaa se, että velhoilla tuskin on kovinkaan kummoista opettajankoulutusta (jos sellaista on ollenkaan). Esimerkiksi Hagridilla ei varmasti ole minkäänlaista opettajankoulutusta, sillä hän ei ole edes täysivaltainen velho. Etenkin monet pimeyden voimilta suojautumisen opettajat tuntuvat tupsahtelevan milloin mistäkin ja lyhyellä varoitusajalla. Tylypahkaan tuleville opettajille tarvitsisi kuitenkin järjestää jonkinlainen pedagoginen koulutus, sillä opettajat vaikuttavat oppilaisiin kriittisessä identiteetin kehittymisvaiheessa ajan ja ovat iso osa 11-17 -vuotiaiden velhonuorten elämää. Nämä nuoret näkevät kouluaikoinaan opettajiaan varmasti enemmän kuin omia vanhempiaan, sillä he viettävät suuren osan vuodesta sisäoppilaitoksesa. Koulun opettajia ei siis pitäisi valita heppoisin perustein ja täysin kouluttamatta.

Jos opettajille järjestettäisiin koulutusta, siellä voitaisiin korostaa ministeriön ohjeistusta ja Tylypahkaa saataisiin näin lähemmäksi muuta velhoyhteiskuntaa. Kaikille oppilaille voitaisiin varmemmin taata tasa-asrvoinen koulutus ja samat opit ja tällöin myös samat mahdollisuudet.  

– Laura –

Hirveä totuus

[Varoitus: tämä teksti ei ole vakava eikä oikeastaan liity blogin aiheeseen :)]

Lukiessamme Azkabanin vankia, huomasin yhtäkkiä omituisen epäloogisuuden. Professori Lupin ja Sirius kertovat, miten Sirius, James Potter ja Peter Piskuilan opettelivat animageiksi ollakseen Lupinin seurana tämän muuttuessa ihmissudeksi. He kuulemma lähtivät (vastuuttomasti) retkille Rääkyvän röttelön ulkopuolelle eläinten muodossa. Kuitenkin tunneli, joka johtaa Tällipajulta röttelöön, kuvataan niin matalaksi, että aikuinen mies juuri ja juuri mahtuu kulkemaan pystyssä. Miten on siis mahdollista, että hirveksi muuttuva James saattoi mahtua tunnelin läpi eläimenä? Täysikasvuisen hirven säkäkorkeus voi olla yli kaksi metriä ja kun siihen lisätään vielä valtavat lapiosarvet, ei voi todeta muuta kuin että niin iso eläin ei mahtuisi millään ilveellä niin pieneen tunneliin.

Ihmetellessäni ääneen tätä asiaa Lauralle, tulin maininneeksi että ehkä James muuttuikin saksanhirveksi, joka oli senhetkisten tietojeni mukaan pienikokoisempi hirvi. Pikaisen googletuksen jälkeen tulin kuitenkin siihen tulokseen, että saksanhirvi eli punahirvi on kyllä pienempi, maksimissaan 150 cm korkea, mutta se ei itse asiassa ole hirvi, vaan vaihtoehtoisen nimensä mukaisesti isokauris. Hylkäsin siis saksanhirviteorian, koska kirjoissa nimenomaan puhutaan hirvestä, eli kauris vaikutti huijaukselta. 

Mutta mikä sitten selittää sen, että hirvi-James vastoin kaikkia fysiikan lakeja mahtui itseään pienempään tunneliin? Oliko tämä epäloogisuus vain mennyt Rowlingilta ohi? Se oli vaikeaa uskoa, joten päätin jatkaa hirvitutkimustani. Koska olen tämän uudelleenlukemisprojektimme aikana itse asiassa lukenut Pottereita ensimmäistä kertaa alkuperäiskielellä, ryhdyin miettimään, mikä eläin James oikeastaan alun perin sanotaan olevan. Hirvi on englanniksi moose tai elk, mutta kumpikaan ei kuulostanut oikealta. Kaivoin siis esiin Prisoner of Azkabanin, ja hetken plärättyäni löysin oikean sanan: stag. 

Hetkinen, stag. Mutta eikös se tarkoita...? Lisää googletusta ja tulos oli selvä. Merriam-Webster -sanakirjan mukaan stag on "an adult male deer", täysikasvuinen urospeura. Tarkempi määritelmä mainitsee erikseen, että usein tarkoitetaan nimenomaan punahirveä eli isokaurista eli saksanhirveä. Olemme siis kulkeneet täyden ympyrän ja tulleet siihen tulokseen, että James Potter ei itse asiassa muuttunut hirveksi, ainakaan sellaiseksi suomalaiseksi hirveksi (Alces alces), vaan isokauriiksi.

Paitsi että tässä on tunnelijutun takia huomattavasti enemmän järkeä, löysin pian teorialleni lisää tukea. Kerroin tästä hirveästä (heh hehe) oivalluksestani isälleni, joka totesi että vihdoin siinä yhdessä kohdassa seiskassa on järkeä. Itse en sitä olisi muistanut, sillä kyseisen kirjan lukemisesta on itselläni vierähtänyt useampi vuosi, mutta ilmeisesti Kuoleman varjeluksissa on kohta, jossa Dumbledoren veli Aberforth väittää Kuolonsyöjille Harryn hirvisuojeliusta omakseen, joka on vuohipukki. Kuolonsyöjät saisivat olla melko typeriä, jos he uskoisivat lapiosarvisen, kaksi metriä korkean hirven olleen vuohi; sen sijaan 150-senttinen isokauris saattaisi nopealla silmäyksellä näyttää huomattavasti enemmän samalta.

Johtopäätöksenä kuitenkin tämä: niin erinomainen kääntäjä kuin onkin, Kapari-Jatta on huijannut meitä, olipa se vahinko tai tietoinen yritys tehdä kirjoista suomalaisille helpommin lähestyttäviä: James Potter ei ollutkaan hirvi-animagi.

Lopetan tämän hirvittävän (hihi) turhan tekstin itse photoshopattuun kuvaan hirvestä ja saksanhirvestä.

– Liekki –